Olin ilmoittaunut Raisan (
Jangas Duck Soup) aika ex tempore nose work-kokeeseen Loviisaan, kun sinne mahtui ja ilmo alkoi vajaata kaksi viikkoa ennen koetta. Ulkoetsinnät ovat meille (Raisalle löytää, mulle tulkita) vaikeita ja ajoneuvoetsintää oli takana yksi (1). Soitelleen sotaan siis! Niin, olen muutenkin vähän kahjo tällaisissa, mutta tähän kyllä vaikutti se, että Raisa täyttää 13 vuotta tasan kahden kuukauden päästä ja meidän yhteinen aika alkaa hiljalleen kulua loppua kohti, vaikka vielä teräsmummo onkin kisakunnossa. Eli jos meinaa edes koittaa kisaamista, niin on turha odottaa ensi vuoteen tai siihen, että olemme "valmiita".
Vaikka mitään löytöä ei tehty, niin positiivista oli, että Raisa oli kolmella alueella selkeästi hajupilvessä ja neljännen ilmaisi kolmesti tuomarille, mutta kun emäntä on torvelo, niin on. Kahdessa kohtaa seisoin koiran ja hajun lähteen välissä. Paljon on siis vielä itsellä opittavaa ja olisi pitänyt napata vajasta se pidempi remmi (ja retkituoli) mukaan. Raisalla oli tosi hauskaa eikä itseä jännittänyt. Sissi oli mukana Strömforsin ruukilla ja samalla nautittiin ihanasta ruukkimiljööstä. Sissi on varmaan maailman hauskin 4-vuotias reissukaverina; reipas, iloinen ja sosiaalinen.
Itselle tämän ensimmäisen kosketus virallisiin kokeisiin koiran kanssa, olen kerran käynyt katsomassa virallisia ja kerran epävirallisia kokeita. Päivä oli pitkä (mutta aurinkoinen) ja oli ihan hauskaa, kun etsinnät tehtiin kahden ryppäissä. Me teimme ensin ulko- ja ajoneuvoetsinnät ja sitten sisä- ja laatikkoetsinnät. Nyt tiedetään mitä harjoitella.
Päivän lopuksi pääsin vielä seuraamaan Laran (
Jangas Lara Croft) ja Erkun työskentelyä ja se oli kyllä kaunista :)
Tosin eilen illalla meinasin saada sydänkohtauksen Sissin ja Raisan ansioista. Tulimme pyörälenkiltä kotiin porukalla ja Raisa tuli minua Sissiä ja Pippiä vastaan portilla, mutta jatkoi matkaa päättäväisesti Sotungintielle päin. Koitin vilkuttaa kuurolle Raisalle ja pyysin lopulta, että Sissi juoksisi vanhuksen luo ja kääntäisi sen katsomaan minua. Raisa lähestyi lähestymistään autotietä ja Sissi perässä, jolloin huusin Sissiä takaisin. Ei auttanut kuin heittää Pippi kotiin ja pinkoa hippulat vinkuen ja sydän kurkussa perään. Ollessani puolessa välissä Purorinteen pikkutietä Sissi oli jo tiellä, autot pysähtyivät, Raisaa ei enää näkynyt ja mopopoika ajaa pysähtyneiden autojen ohi. Jalat juoksevat, huudan Sissiä pysähtymään keuhkojeni pohjasta ja sydän tykyttää niin, että koko pää tuntuu pomppoilevan. Onnekseni tässä maailmassa on ihania ihmisiä ja etummaisessa autossa oleva rouva oli pysähtynyt Sissin nähtyään, nappasi meidät autoon ja näimme Raisan tiellä parinsadan metrin päässä, jossa se viimein oli tajunnut, ettei kukaan seurannutkaan mukana lenkille. Ystävällinen sielu poimi vielä Raisankin mukaan ja heitti meidät portille. En tiennyt miten olisin voinut häntä tarpeeksi kiittää hengästyksissäni. Eikä mikään kiitos olekaan tarpeeksi suuri siitä, että hänen ajattelevaisuutensa vuoksi minulla on edelleen lapsi ja koira täysin vahingoittumattomana.
Toisinaan sanat eivät vaan tunnu riitä kuvaamaan kiitollisuuden määrää. Lieneekö se silloin rajaton?
