Perinnölliset munuaissairaudet walesinspringerspanieleilla

Löysin loman kunniaksi blogista monta luonnosta, jotka ovat jääneet julkaisematta. Munuaisen vajaatoimintaa aiheuttava geeni löytyy taas MyDogDna-testipaneelissa, joten sitä voi taas testauttaa.

 

 

Walesinspringerspaneileilla munuaissairauksiin nuorena kuolleita koiria on harvakseltaan raportoitu niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Rodussa tunnetaan ainakin kahden tyyppistä perinnöllistä munuaissairautta. Kumpikin sairaus puhkeaa nuorella iällä ja johtaa väistämättä kuolemaan. Kummastakin puhutaan kirjainyhdistelmillä ja toiseen on kehitetty geenitesti, joka tekee sen sairauden vastustamisen hyvin yksinkertaiseksi. Koitetaanpa siis hiukan avata mitä nämä kirjainyhdistelmät tarkoittavat.

Munuaissairauden oireet

Munuaiset tuottavat virtsaa ja poistavat virtsan mukana kuona-aineita elimistöstä. Ne säätelevät myös elimistön neste- ja elektrolyyttitasapainoa. Kun munuaiset eivät toimi – olkoon syynä sitten munuaisten kehityshäiriö, muu synnynnäinen vika tai myöhemmin ilmenevä krooninen vika – ovat oireet aina samantyyppisiä. Munuaisviasta kärsivä koira alkaa useimmiten oireilla juomalla ja virtsaamalla tavallista enemmän. Muita mahdollisia oireita ovat heikkokasvuisuus, oksentelu, ripulointi ja laihtuminen. Munuaisten vajaatoiminta johtaa vääjäämättä koiran kuolemaan ja sairastuneet yksilöt ovat yleensä nuoria. 

FN eli familiaalinen nefropatia = ARHN

Cockerspanieleilla pitkään tunnettu munuaissairaus Familiaalinen nefropatia (FN) tai toiselta nimeltään ”Autosomaalisesti resessiivisesti periytyvä nefropatia” (ARHN) on ollut pitkään tunnettu ja rodussa vastustettu sairaus.

Näin sairautta kuvaan cockerspanieleiden Jalostuksen tavoiteohjelmassa (JTO): ”Familiaarinen nefropatia johtaa munuaisten kuorikerroksen rappeutumiseen. Taustalla on munuaisen glomerulaarisen basaalimembraanin häiriö, joka johtuu tyyppi IV - kollageenin muutoksesta. Sairaus tulee esiin 6 kk iästä alkaen aina 2 vuoden ikään saakka. Koiralla on proteiinia virtsassa ja vähitellen etenevä krooninen munuaisten vajaatoiminta. Sairaus johtaa koiran menehtymiseen.”

FN-munuaissairauden aiheuttama mutaatio, IV collagen geneCOL4A4, löydettiin Teksasin yliopiston tutkimuksessa vuonna 2007 ja cockerspanieleilla siihen on kiinnitetty huomiota myös jalostuksessa. Sairaus periytyy autosomaalisesti resessiivisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että sairaus periytyy muussa kuin sukupuolisidonnaisessa X-kromosomissa ja vain kahden piilevästi sairautta kantavan koiran jälkeläinen voi sairastua. Kantaja on aivan terve yksilö eikä oirehdi mitenkään. Sairas yksilö on saanut viallisen geenin kummaltakin vanhemmaltaan. Sairaus puhkeaa sen verran aikaisessa vaiheessa, että käytännössä sairailla yksilöillä ei ehdi tulla jälkeläisiä.

Muutama vuosi sitten Genoscoperin MyDogDna-geenitutkimuksessa sama mutaatio löydettiin myös useilta erilinjaisilta walesinspringerspanieleilta. Tämän mutaation on todistettu aiheuttavan myös walesinspringerspanieleilla nuorena kuolemaan johtavan munuaissairauden, kun 10 kuukauden ikäisenä kuolleen pennun kummatkin vanhemmat voitiin todeta kantajiksi.

Ide-walesi (vaikkei kasvattini olekaan) kuoli nuorena munuaissairauteen. Se oli alusta alkaen pinikokoinen ja purentavikainen, mutta 1-vuotiaana alkoivat varsinaiset munuaissairauden oireet. Kuva: Marko Hovikorpi.

Miten voin tietää, onko koirani kantaja?

Koirasta voi lähettää poskisolunäytteen johonkin geenitestejä tekemään laboratorioon. Niitä löytyy ympäri maailmaa ja sairaus on mukana mm. suomanaisen Genoscoper-yrityksen testipaneelissa. Vastaus näkyy koiran tiedoissa kolmena vaihtoehtona: sairas, kantaja tai vapaa. Jos jalostuskäyttöön ajatellun koiran lähisukulaisissa on kantajia, tulisi koira testata tai astuttaa varmuuden vuoksi tutkitulla ja sairaudesta vapaalla partnerilla.

Miten kantajiin tulisi suhtautua jalostuksessa?

Kantajia saa ja tulisikin käyttää jalostuksessa, mutta niiden pariksi täytyisi etsiä geneettisesti sairaudesta vapaa yksilö, jotta ei syntyisi sairaita pentuja. Monesti geenitestit johtavat koko sairauden eliminointiin rodusta, mutta tämä ei ole järkevää geenipoolin pienenemisen kustannuksella. On kuitenkin hyvin tärkeää varmistaa, ettei sairaita yksilöitä syntyisi.

Kuvfassa keskellä ja oikealla olevat sisarukset Hertta ja Piko kantavat munuaissairauden geeniä, vaikka ovat itse täysin terveitä. Kuva: Jaana Jaakkola. 

 

 

Jalostustoimikunta on kerännyt listat geenitutkituista koirista ja ne julkaistaan yhdistyksen kotisivuilla sivujen uudistuksen jälkeen. Jos oman koiran lähisukulaisissa on tunnettuja kantajia, kannattaa omakin koira testata ennen jalostuskäyttöä tai käyttää pariksi testattua ja sairaudesta vapaata yksilöä.  Tällä hetkellä MyDogDna-testatuista walesinspringerspanieleista noin 12 % on sairauden kantajia.

Ohjenuorat jalostukseen:

-          sairasta koiraa ei voi käyttää jalostuksessa

-          kantajan voi astuttaa vain tutkitusti vapaalla koiralla

-          sairaudesta vapaan koiran voi astuttaa vapaalla, kantajalla tai tutkimattomalla yksilöllä

-          tutkimattoman saa astuttaa vapaalla tai toisella tutkimattomalla (jossa tietysti piilee riski, koska kummankaan kantajuudesta ei ole tietoa)

RD eli renal dysplasi = PNP

Ruotsissa walesinspringerspanieleilla perinnöllisestä munuaissairaudesta on aiemmin puhuttu nimellä PNP (juvenile progressive nephropathy), mutta nykyisin tapaukset kirjataan RD (Renal dysplasi) – nimen alle. Tätä ei kuitenkaan tule sekoittaa RD-silmäsairauteen. Renal dysplasi on nykytiedon mukaan perimältään familiaalisesta nefropatiasta eroava munuaissairaus, vaikka oireet ovatkin samanlaisia munuaisten tuhoutuessa kummassakin.

RD-munuaissairaus voidaan todeta kuolleen koiran munuaisen kudosnäytteen vaurioista eikä siihen ole kehitetty geenitestiä. Tässäkin on kyseessä munuaisen kuorikerroksen rappeuma ja diagnoosi voidaan tehdä virtsa- tai verikokeella, mutta juuri RD-diagnoosin varmistamiseen tarvitaan munuaisbiopsia eli mikroskooppinen tutkimus munuaiskudoksesta.

Ruotsissa on myös listattu diagnoosin saaneita koiria ja osa niistä on sukua suomalaisillekin waleseille.

Myös RD-sairaus periytyy ilmeisesti resessiivisesti, mutta geenitestin puuttuessa joudutaan laskemaan todennäköisyyksiä ja sulkemaan useimmiten jalostuksesta sairaan koiran vanhemmat ja käyttämään täyssisaruksia varauksella. Sairauden vastustaminen jalostuksessa on siis huomattavasti hankalampaa.

 

Jos walesini sairastuu munuaissairauteen?

Perheen rakkaan perheenjäsenen sairastuttua munuaissairauteen ja mahdollisesti menehdyttyä siihen, voi tuntua hyvin raskaalta toimia rodun parhaaksi. Kuitenkin yksittäinen koiranomistaja voi olla toiminnallaan auttaa, ettei muiden tarvitsisi kokea vastaavaa surua.

Jos walesinspringerisi sairastuu munuaissairauteen, olisi tärkeää tutkia kudosnäyte RD-munuaissairauden toteamiseksi ja toimittaa poskisolunäyte Genoscoper-laboratorioon.

Poskisolunäytteestä voidaan määrittää, onko kyseessä FN-munuaissairaus, johon on kehitetty geenitesti. Olisi ensisijaisen tärkeää toimittaa tieto sairaudesta myös jalostustoimikunnalle. Tämä onnistuu helpoimmin kotisivujen kautta ”Ilmoita koirasi sairaudesta” tai ”Terveyskysely”-lomakkeella. Jalostustoimikuntaan voi olla myös yhteydessä suoraan sähköpostitse. Voit myös kysyä neuvoa ja apua näiden tutkimusten tekemiseen jalostustoimikunnalta.

Jalostustoimikunnan kautta olemme saaneet sairaiden koirien ja niiden vanhempien FN-geenitestin ilmaiseksi Genoscoperilta, koska heille on yhtä lailla tärkeää tietoa varmistaa geenitestien toimivuus ja juuri tämän mutaation yleisyys rodussa. Tähän riittää poskisolunäyte eli ei tarvita edes verinäytettä. 

RD-munuaissairauden toteamiseksi tulisi lähettää kudosnäyte tutkittavaksi. Näitä tutkimuksia tekevät mm. Evira, suomalainen PatoVet ay ja ruotsalainen Biovet.

Lähteitä ja linkkejä:

RasDataan kirjatut RD (PNP)-tapaukset: http://www.rasdata.nu/welsh/pnp0000.htm

MyDogDna:n geenitestisivut ja tietoa FN-sairaudesta: https://www.mydogdna.com/crm/disorders/023_COL4A4/fi/023_COL4A4.pdf

Antagenen geenitestisivut ja tietoa FN-sairaudesta: http://www.antagene.com/en/no/familial-nephropathy-english-cocker-spaniel-breed

Maria Hurst, Lena Pelander, Katarina Tengvall, Astrid Hoppe ja Åke Hedhammar:  ”Terminologi, klinik, diagnostik, patologi och avelshänsyn: Renal dysplasi och andra progressiva nefropatier hos hund”, 1/2014 https://www.skk.se/contentassets/653aa3c2195a4da7934aec9a983ecbb4/renal-dysplasi-svt-1-2014.pdf  

Astrid Hoppe: ”Progressiivinen nefropatia (PNP) – monen koirarodun synnynnäinen munuaissairaus”, http://www.tiibetinspanielit.fi/images/artikkelit/pnp.pdf

Julkaistu Springeri-lehdessä 3/2017

Arkihuolesi kaikki heitä...

 Tällä kertaa arkihuolten heittäminen ja jouluun valmistautuminen ei ole ollut ihan helppoa. Onneksi Sissi on todellinen joulun henki, joka on Stigin kanssa koristellut kuusen, katsellut tonttuakatemiaa ja yrittänyt bongata tonttuja ikkunoissa. 

Tällä kertaa eniten huolta aiheuttaa kultainen Usva, joka oli viime viikonloppuna SmartDog-testissä jo todella nuutunut, mutta pistimme sen mahdollisen tiineyden piikkiin. Valitettavasti eilen rouvakoiran tila huononi radikaalisti, se ei laittanut lainkaan painoa toiselle takajalalle ja oli täysin vetämätön. Onneksi Janniina ja Tatu saivat Usvalle heti eläinlääkäriajan, jossa siitä otettiin mm. borrelioosin pikatesti, joka oli positiivinen ja nyt Usva on antibioottikuurilla ja saa kipulääkkeitä. Samalla Usva ultrattiin ja nopeassakin ultrassa näkyi useita pentuja. Toivottavasti vaan Usva paranee ja tiineys jatkuu onnellisissa merkeissä emän sairastumisesta huolimatta. Usvalla oli kesällä punkkipanta, mutta silti tietysti joku yksittäinen punkki pääsi puremaan. Nyt on varpaat ja sormet ristissä, että Usvan olo alkaisi helpottaa. 

Jawa on puolestaan kipeänä eikä särkylääkkeistä ole oikein apua, kun sillä on välimuotoinen lanneristinikama (LTV3), joka tekee lantiosta vinon ja on sitä kautta rasittanut aikanaan C:ksi kuvattua lonkkaa, jossa on nyt luurustolisää. Tuntuu tosi raskaalta Päivin ja Heikin puolesta, kun he joutuvat tekemään vaikean päätöksen. Olen sentään siitä kiitollinen, että suurin osa kasvateistani on kuvattu eikä näin pahoja välimuotoisia lanneristinikamia ole ollut kuin Mantelilla (s. 2006) ja Jawalla (s. 2019). Näillä kummallakin LTV-muutokset näkyivät jo lonkkakuvissa, vaikka diagnoosi tehtiinkin varsinaisesti vasta selkäkuvista. 

Jotain hyvääkin: Toto eli Jangas Tissel och Tassel terveystarkastettiin runsas viikko sitten kivoin tuloksin: lonkat B, kyynärät ok (K0), selkä ok (LTV0 ja VA 0), polvet ok (0) ja vielä silmätkin kunnossa. Nyt on koko T-pentue terveystarkastettu - eikä kellään mitään suurempaa kremppaa. 

Femma eli Doniol High Five to Jangas (N-pentujen emä ja T-pentujen mummu) osallistui viime viikonloppuna kolmanteen rallykisaansa saaden huimat 99 pistettä, sijoitus 3. ja RTK1-koulutustunnuksen. Onnea Kirsi ja Femma!

Femma sai ensimmäisen koulutustunnuksen rallyssa :)

Toki arkisiakin askareita on keritty tehdä: tänään treenattiin Pipin kanssa, josta on tullut tosi kiva treenikaveri, joka keskittyy hienosti vaikeisiinkin tehtäviin. Eilen oli agiryhmän möllikisailut ja -hupailut ja erityisesti Nalan (Jangas Raya and the Dragon) ja Johannan edistyminen harrastuksessa oli upeaa seurattavaa. He tekivät ensi kertaa 15 esteen rataa virheettömästi ja kaiken lisäksi ilman ohjaajan käskyjä, pelkkien käsimerkkien kanssa! Alkaa olla hiljalleen aika tehdä tästä vuodesta jalostustoimikunnan raportti ja katselin, että agilityssä on kisannut vain yhdeksän walesia, joista neljä on kasvattiani ja viides on sijoituksessa nuorena ollut Femma. Ensi vuonna saadaan varmasti monta uutta kisaajaa, kun uskoisin ainakin Usvan, Pipin, Brunon, Windyn, Nalan, Dinjon, Ruskan ja toivottavasti muutaman muunkin T-pennun pääsevän kisavalmiiksi :)

Tuffsen kylässä ja karhunpoika sairastaa

 Saimme perjantaista lauantaihin 10,5-vuotiaan herrasmiehen Tuffsenin eli Jangas Gotta Go meille hoitoon ja kyläilemään. Tuffsen on ihanasti harmaantunut vanha herra ja hyvin helppo kaveri kylässä :) 

Valitettavasti Pippi aloitti kennelyskän oireilun perjantaina ja kaksi yötä (ja päivää) on nyt yskitty ja oksennettu. Raukka on aika nuutunut ja sain villapaidan päälleen eikä lainkaan lenkkeilyä. Windyn viime syksyinen vakava kennelyskä vähän pelästytti, mutta Pippi on onneksi huomattavasti iäkkäämpi. Näyttää, että myös T-pentueen Totolla ja Totilla on lieviä oireita. Tulevien viikkojen treenit jäävät nyt valitettavasti välistä.

Silmätarkissa

M-pentueen täti Ronja eli Jangas Hissun Kissun sairastui glaukoomaan toukokuussa ja Ronjalta jouduttiin poistamaan toinen silmä. Tämä on tietysti rankkaa koiralle itselleen, perheelle ja täytyy sanoa, ettei se helppo juttu ole minulle kasvattajanakaan. Ronjan siskontytöistä Elli ja Pipsa ovat minulla sijoituksessa ja Elli astutettiinkin viime juoksusta, mutta jäi tyhjäksi. Tällä kertaa en niitä uskaltanut astuttaa ilman gonioskopiatutkimusta. Gonioskopia ei välttämättä kerro tuleeko koira sairastumaan, saatika missä iässä se sairastuisi, jos niin kävisi. Se kertoo kuitenkin kasvaneesta riskistä tai hyvin pienestä riskistä sairastua. Aikanaan asiaa on tutkittu Brittein saarilla ja todettu, että rodulla on suurempi todennäköisyys juuri ahdaskulmaglaukoomaan. Joissain roduissa on geenitesti sairauteen, mutta meidän rodullamme tarvittaisiin vielä lisää tutkittuja terveitä sekä sairaita koiria mukaan geenitutkimukseen.

    Elli eli Jangas Miss Chievous ja Pipsa eli Jangas Miss Behaving kävivät siis gonioskopiotutkimuksessa ja kummallakin todettiin vakavat muutokset ja occlusio, mutta ihan normaalit silmän paineet eli ne ovat kliinisesti edelleen terveitä. Niitä ei kuitenkaan käytetä jalostukseen. Harmittaa kovasti, koska ne ovat kasvateistani hieman eri sukua ja kivoja koiria, mutta en tietenkään voi käyttää niitä jalostukseen tietäen kasvaneesta riskistä näin hankalaan sairauteen. Geenitesti ratkaisisi tämänkin ongelman, mutta toistaiseksi sellaista ei ole... Ja on osittain meistä walesien omistajista kiinni, tuleeko sellaista koskaan. Eli omistajien ja kasvattien tulisi lähettää verinäytteet ja tieto sairastuneista ja vanhempana terveeksi tutkituista koirista.

Laitetaan tähän vielä piristykseksi muutama kuva kasvattien kesätouhuista:

Pipsa kiihdyttää agilitytreeneissä Sissin kuvaamana pari viikkoa sitten.

Nuoli eli Jangas Opportunity (Stigun ottama tunnelmallinen kuva)

Halla eli J. Pomperipossa i Monismanien

Hallan kuvat ovat Hannaleenan ottamia :)

Ronja sairastui glaukoomaan

Sain tässä toukokuussa varsinaista Jobin postia, kun Linda kertoi Ronjan eli Jangas Hissun Kissun silmän kipeytyneen ja eläinlääkärissä sillä todettiin glaukooma ja silmä poistettiin pikaisesti. Toivottavasti toisen silmät paineet eivät nousisi. Lähes veteraani-ikäinen Ronja on toinen tähän ikävään silmäsairauteen sairastunut kasvattini. Kaksi vuotta sitten Hani eli Jangas Eye Popper sairastui ja se eleelee tyytväisenä yksisilmäisenä 11-vuotiaana vanhuksena edelleen. Toivottavasti Ronjallakin olisi monta tervettä vuotta vielä jäljellä, mutta aika näyttää.

Sitten loppuun vähän iloisempia kuvia:

Touho eli Jangas Nosy Parker

Elsa eli Jangas Kiss Me Kate

Tuffsen eli Jangas Gotta Go kastoi jo huhtikuussa talviturkin

Kevin ja Pesonen näyttää hissiajelun mallia

Kevin eli Llon Helygen tasapainoilee

Koettelemuksien kiirastorstai

Olipahan päivä tämäkin. Aamupäivä meni ihan mukavasti koulussa käydessä ja siellä Teamsia opetellessa (kunhan sain uuden työkoneen, niin alkoi homma luistaa - edellisestä meinaan puuttui kamera ja mikrofoni!). Olen ollut jo useamman viikon huolissani Raisasta. Se on täynnä pingispallon kokoisia patteja ja lisäksi se sai juuri pari viikkoa sitten antibioottikuurin alkavan kohtu- ja pissatulehduksen takia. Kokemukseni mukaan, kun 13-vuotiaalla vanhuksella alkaa olla elämänsä ensimmäiset tulehdukset on se merkki siitä, että vastustuskyky on pettämässä. Niin on käynyt yhtä lailla Etta-noutajan kuin Harry-walesin kanssa. Sain ajan Kososen Marjalle ja Raisan korvasta löytyi bakteereja ja hiivaa ja se sai korvatipat 10 päiväksi. Tosin puhuttiin, että jos ne eivät auta tai kun seuraava tulehdus iskee, niin lopetus alkaa olla ajankohtaista. Raisa ei halua enää lenkkeillä Stigin kanssa, sen takaosa on jo aika kuivunut ja viimeisen viikon se taas ollut selvästi kipeä. Yhteinen aikamme on käymässä loppuun ja ajatuskin Raisasta luopumisesta tuntuu vaikealta. Se on näet ehdottomasti yksi noista "elämäni koirista". Pieni nappisilmä, jonka valitsin jo pentulaatikossa sen aina hakiessa katsekontaktia. Siitä kasvoi mahtava harrastuskaveri agilityyn, tokoon, rally-tokoon ja vanhemmiten kokeilimme myös nose workia ja koiratanssia. Saipa se useamman valionbarvon näyttelyistäkin. Se kasvoi sinkkunaisen koirasta, pariskunnan ja lapsiperheen koiraksi. Se kasvatti pentunsa, joiden elämää sain etuoikeutettuna seurata harvinaisen paljon. Vanhemmiten siitä on tullut kiltti ja suloinen nallekarhu, silti aina innokas treenaamaan kanssani. Toista Raisa-riesaa ei ole eikä tule. Sen kanssa on naurettu monet naurut, iloittu monet ilot ja toki itkettykin monet itkut. Se on kulkenut elämässäni noin kolmasosan kanssani. Lapset eivät ole koskaan eläneet ilman Raisaa.

   Matka eläinlääkäristä kirkasta auringonlaskua kohden meni sekavissa tunnelmissa. Kotona avasin portin ja ajaessani pihaan onnistuin tuuppaamaan porttia pitävän kannon kumoon ja sain koko auton kyljen raavittua portin iskeytyessä auton kylkeen. Harmitti ihan vietävästi. Ja vielä enemmän harmitti varmasti Stigiä, jolle auto on pyhä. Sanotaan, että historia toistaa itseään ja totuus on, ettei minun koskaan tulisi ajaa tunteiden ollessa pinnassa. Silloin voi esimerkiksi vahingossa kolaroida bussin kylkeen, koska eihän noi huomaamattomia menopelejä voi aina nähdä. Tämä tapahtui Ruotsissa armon vuonna 2002 astutusreissulla juuri astutuksen onnistuttua ja kuultuani, että progen mukaan oli jo liian myöhäistä. Ei tullut pentuja ei, mutta siitä kuukauden päästä moottoritiellä isäni korjaama nokkapelti kylläkin pamahti tuulilasiin. Onneksi siinäkään ei käynyt mitään vakavaa.

  Pieni valkoinen sitikkani sai aikanaan nimen Terttu Penelope. Se oli kuin pieni marjaterttu ja siihen aikaan kuuntelimme Saijan kanssa Leilaa ja Annukkaa radiosta ja muistini mukaan jommalla kummalla oli hyvin hienolta kalskahtava toinen nimi. Niinpä Tertusta tuli Terttu Penelope eli ihan vaan arjessa Tepa. Tepan kanssa sattui vuosien varrella yhtä ja toista. Toisia koiria ei unhoita, mutta tuntuu ettei ihan kaikkia autojakaan unohda, vaikka Tepan pikku kolhuista en ollutkaan mitenkaan kauhuissani. Ylioppilaskylässä rikottu akkuna lähinnä harmitti ja hetken päästä alkoi nauruttaa, kun mietin rosvon nenän nyrpistystä hänen voidessaan todeta koiralle, oksennukselle ja lialle haisevan menopelini sisälmyksen ödöörit. Kati näet voi ensimmäiset vuotensa aina pahoin autossa ja pienessä kaarassa se tietysti istui takapenkillä. Ruotsissakaan Tepasta ei varastettu kuin bensat, mikään muu pitkin tannerta levitelty tavara ei kelvannut. Kerrassa kummallista. 

  Sanotaan, että kirjoittaminen on terapiaa ja niin tuntuu kohdallani olevan. Aloitin kirjoittamisen itku kurkussa ja päädyin muistelemaan menneitä kahjouksia ja nyt on hymy huulilla. Kiirastorstain jälkeen koittaa pitkä perjantai, joten sitä odottelemaan. Pääisiäispyhinä on tarkoitus päästä katsomaan Lyyliä, jotta tietäisi onko pentuja odotettavissa.

Voiko ikää olla yli neljäkymmentä, jos on yhtä kohelo kuin kaksikymppisenä? Kas siinäpä pulma tälle illalle. Sanoisin, että voi. Miksei sitä koskaan opi? Kysynpähän vaan. Olen aina ihmetellyt, miksi minulle sattuu ja tapahtuu. Kaupassakin olen useampaan kertaa ottanut vahingossa jonkun toisen ostoskärryt ja saanut joskus (siis ennen koronaaikaa ;) hyvin kiukkuisia katseita ja kommentteja, vaikka moka onkin käynyt ilmi heti alkuunsa. Onpa joku joskus vahingossa alkanut täyttää minun kärryjänikin, mutta silloin olen vain nauranut ja todennut, että sattuuhan sitä...

Hyviä ja huonoja uutisia

Tällä viikolla on ollut hyvin vaihtelevia uutisia. Hyvät uutiset koskevat Pippiä, joka kävi keskiviikkona Maaria Kaiperlan hoitavien käsien alla torkahtamassa. Pahin stressi on helpottanut, rintakehän kohta ja koko selkä oli paljon parempi. Pikkukoira ei ole enää kipukoira, vaikka Lyylin innokas astuminen olikin selvästi lantioon saanut jumia. Ei voi uskoa miten helpottunut olo tämän johdosta. Samalla reissulla neiti pääsi metroajelulle, hissiin, Helsingin Yliopiston pitkään metrokäytävään, kaupunkikävelylle ja nukahti taas kotimatkalla metron lattialle samoin kuin viime kerrallakin. Helppo tyyppi mukana tuo Pippiläinen.

Mummo vahtii luuta syödessään naapurin rouvan touhuja

   Huonot uutiset koskevat Raisaa, jolla toki ikääkin on jo 13,5 vuotta. Ensimmäiset 13 vuottaan se on ollut terve kuin pukki lukuunottamatta niitä pieniä ja isoja vikoja, jotka se on saanut koheltamalla (ja jotka aiemmin mainittu Maaria sai hoidettua kuntoon). Viime syksynä iski ensimmäinen korvatulehdus ja kokemukseni mukaan 13-vuotiaan ensimmäinen tulehdus viittaa siihen, että lähtölaskenta on alkanut ja kroppa ei enää toimi niin kuin nuorena. Helmi-maaliskuussa olen katsonut mummon pyöristyneen hieman samaan tapaan kuin sisareni iäkäs käyttökultsu Laki, joka menehtyi tammikuussa haimasyöpään.

   Nyt Raisa-vanhus on herättänyt meidät tai pissannut sisälle (se ei siis IKINÄ pissaa sisälle) viimeisten kahden viikon aikana keskellä yötä. Kävimme eilen Kososen Marjan syynissä. Pientä tulehdusta ilmeisesti rakon ja kohdun sisäpinnalla, mutta kroppa on kerännyt 2-3 litraa nestettä (?) ja painoa kevään aikana. Oma epäilykseni on, että kasvain tekee tuhojaan ja siksi tulehduksetkin iskevät, mutta ensi viikolla saadaan verikokeiden tulokset.

   James (Jangas Leisure Suit Larry) kokee yksinolon hankalaksi ja tuli tänne pariksi viikoksi hoitoon. Helena Telkänrannan luentoa kuunneellessa pari viikkoa sitten tuli ihan James mieleen. Hän puhui yksinolo-ongelmista, jotka puolella koirista pystyttiin hoitamaan aktivoinnin ja lajityypillisten käytösten lisäämisellä. Tutkimuksissa on todettu, että monella eroahdistuskoiralla on suuri endorfiinin ja dopamiinin (mielihyvähormonien) tarve ja ne kaipaisivat tavallista enemmän tekemistä, ja paikkaavat tarvetta mm. pureskelulla. Lisäksi moni yksinolo-ongelmista kärsivä käytännössä saa tavallista vähemmän lenkkeilyä. Katsotaan miten James täällä meillä pärjäilee ja aloitetaan sen kanssa nose workin eukalyptushajun opettaminen hajutyöskentelylaudalla. Poika tulee ainakin Pipin kanssa loistavasti juttuun, vaikka Raisa sille komentamalla asettaakin rajoja.

pippi ja James ovat heti kavereita keskenään

Vihdoin hyviäkin uutisia

Pipin kanssa elämä on ollut aikamoista tasapainoilua, mutta viikolla tulivat neidin viralliset terveystulokset eli selkä ok (LTV 0, VA 0), lonkat A/A ja kyynärät 0/0. Ei siis paremmat tulokset olisi voinut olla. Maananataina pelästyin, josko kuvissa on niskassa hermopinne, joten halusin Maaria Kaiperlan (Osteo in flow) mielipiteen Pipistä, mutta hänelle aikojen saaminen on aina työlästä. Niinpä tilasin Jennylle osteopatia-ajan, kun sellaisen vielä sain. Mutta kuten niin usein niin suunnitelmat menivät täysin uusiksi. Jennyn ajan kohdalla minun piti olla viemässä Stig ja Sebastian Maalahden junaan, mutta onneksi kasvattini Lara pääsi Jennyn hoitoon Erkun kanssa. Ja saimme vieläpä peruutusajan Kaiperlan hoitoon. Hän totesi, että Pippi on täysin stressikoira tällä hetkellä (mikä on ihan totta!), olkien kohdalta ja niskasta ja lantiosta löytyivät kipukohdat eli Pöppi on todellakin telonut itsensä pahasti ja kärsinyt mm. päänsärystä saaden koko kropan ihan hälytys- eli stressitilaan. Nyt jatketaan hoitoja ja ruokintaa yksinkertaistetaan toipumisen ajaksi hevonen/lammas/hirvi/peura proteiiniksi ja parsakaali/kesäkurpitsa kasvikseksi ja lisäksi maitohappobakteeria (Anicol) ja vitamiinilisät. Sen lisäksi vapaana ulkoilua ja rauhallista treenailua eli "liike on lääke" :) Elämä jatkuu taas ja aurinko valaisee muutamalla säteellä tätäkin risukasaa... Alkaa oma olokin helpottaa, kun vihdoin on jotain hyviäkin uutisia. Kyllä koiran (tai lapsen) sairastaminen pistää aina mielen matalaksi.

  Eilen pikku-Sissikin lähti junalla mummulaan Tampereelle. Onpa oudon tuntuista, kun olen ekaa kertaa vuosiin ihan yksin koirien kanssa kotosalla. Tänä iltana perhe palaa kotiin ja onhan heitä jo vähän ikäväkin. Niina ja Kevin olivat sentään eilen meitin seurana eli ihan yksin ei ole mökissä mökötetty.

Tulva

Eilen asuimme järvien keskellä, kun läheiset pellot ja piha tulvivat eivätkä ojat pystyneet kuljettamaan tuollaista vesimäärää pois.

Tie lainehtii

Missä menee oja ja missä piha tai pelto?

Omassa uimaaltaassa voisi melkein polskia...

Omassa päässä on tällä hetkellä samanlainen tulva kuin tuo pihalla ollut. Kävimme siis Espoon urheilukoiraklinikalla Laura Hakalan vastaaotolla Pipin kanssa. Pippi kokeiltiin päästä varpaisiin ja siellä oli lihasjännitystä, mutta hermoradat olivat normaalit. Lisäksi kuvattiin kyynärät, lonkat ja selkä. Lonkat ja kyynärät olivat siistit, niskassa kuitenkin kaksi nikamaa näytti olevan melkein kiinni toisissaan. Pahimmillaan siis kyse voi olla  hermokivusta, ja silloin osteopatia, kraniointi ja laserhoito sekä kipulääkkeet voivat helpottaa oloa, mutta parannusta ei ole. Toisaalta, jos tuo onkin ihan normaalia, niin Pippi pitäisi saada kuntoon. Ensi viikolla saan kuulla asiantuntijan mielipiteen kuvien perusteella. Tulvii, tulvii, omassa päässä edelleen.

Hyppiäis-Pöppiäinen

Tänä vuonna onkin vaan sairasteltu tässä huushollissa. Aloitin vatsataudilla, josta siirryin helposti migreeniin juuri saneeratun koulun vielä uuden kemikaalintuoksuisessa tilassa ja siitä ihan noin niin kuin huomaamattaa lievään flunssaan, joka vie äänen ja voimat. Tähän pikanttina lisänä armas siippani ja rakkatemme hetelmä (4 v) makasivat melkein 40 asteen kuumeessa viime viikon. Olo on siis suorastaan öööh... kuraan kuollut. Mieheni ilmoitti ystävällisesti viime viikolla, että kotimme on kuin "bombarderat horhus". Että siitä ei kai voi kuin parantaa?

Pippi Pöppiäinen on toipilas, jonka pitäisi levätä. Ei mene ihan putkeen sekään. Sen kanssa ei saisi treenata. Mutta jotakuin ainoa asia, joka pitää meidät jotenkuten järjissämme on se mainittu treenaus. Nyt kun ei olla treenattu kahteen päivään neiti on ehtinyt:
- jahdata pihassa pikkulintua täyttä laukkaa. Sääli vain, että parkkeerattu auto hyökkäsi eteen. Lintu väisti, Pippi ei. Olka otti osumaa. Toivottavasti ei auto saanut kuhmua, en meinaan uskaltanut kauheasti ihmistoipilaalle tätä tapahtumaa mainostaa.
- pikkuneiti oli syönyt puuterirasian ja rikkonut peilin matolle, josta syystä en halunnut sitä matolle imuroidessani. Laitoin siis nuoren hurjan vanhalle puolelle portin taakse, mutta sieltä hypättiin taas 80 senttinen aita ja kolme rappusta alaspäin suoraan laminaatille.
- Pippi hyppäsi eilen sängyllemme, josta meinasin nostaa sen kauniisti alas. Jotenkin onnistuin horjahtaa ja se putosikin lattialle kyljelleen.
- Sissi istui kahdesti saman päivän aikana Pipin etupään päälle sohvalle koheltaessaan. (Neiti sai kuulla asiasta ja mm. tästä syystä ennen niin kiva äiti on nykyään vain ilkeä, jotta tuli sekin selväksi).
- Pippi on hyppinyt ylös ja alas sohvalle näitä päivinä kymmeniä kertoja. Erityisesti innostuneet loikat selkämyksen yli liukkaalle laminaattilattialle näyttävät lähinnä joiltain itsemurhaiskuilta.
- kertaalleen se hyppäsi ikkunaan sohvalta ja putosi sohvan ja lipaston välistä alas kerien.

Eli veikkaan, että kevyt treenaaminen on tähän verrattuna ihan pulun pissi valtameressä. Lähdemme siis hyvällä omalla tunnolla illalla koiratanssitreeneihin, joissa tedään toki vain rauhallisia temppuja. Agilitystä pidetään  taukoa eikä muutenkaan treenata mitään etupäätä rasittavaa.

Minulta kyseltiin, että mitäs Pipille sitten on sattunut. Sen kun tietäisi. Sen elämä on kuin jokin supermiessarjakuva, jossa supermieheltä onkin kadonnut ne supervoimat, mutta tyyppi luulee voivansa lentää ja pelastaa koko maailman. Ihme, että pää on vielä tallella, kun tuota touhua katselee. Epäilen, että nykyään polttupuuksi laitettu pihakantomme on saattanut hyökätä pahaa-arvaamattoman koiraneidin kimppuun. Tai ehkä kottikärryt. Tai parkkeerattu auto. Tai huomaamaton rakennus. Tai kanties kaivo. Tai joku koirakaveri. Tai Sissin polkupyörä. Tai... ymmärrätte varmaan.

   Nyt tyttö kulkee kuitenkin villajumpperissa ja koitan saada sen heti helmikuussa 1-vuotispäivän jälkeen ortopedille ja virallisiin luustokuviin. Ja jatketaan kraniointia ja osteopaatilla käyntiä. Voi kun olis yhtä selkäet suunnitelmat oman olon parantamiseksi ;)

Voihan mälsä!

Vuosi ei ole alkanut ihan ruusuisesti. Perjantaina kävimme Pipin kanssa osteopaatilla, koska se on elo-syyskuun vaihteesta alkaen ollut selvästi kipeä. Kipu on ilmennyt lähinnä selän nahan värähdyksenä koskettaessa, rapsutteluna (iho, tassut, suupielet ja korvat siistit ja maha kunnossa), jalkojen puremisena ja helpottanut hieronnan sekä Back On trackin avulla. Reetan edellisestä käynnistä ehti joulun takia kulua niin kauan, että tilanne kriisiityi joulun aikaan ollessamme äidin luona Tampereella, missä muutenkin ympäristö on stressaavampi, kun koiria on yhteensä viisi ja ne ovat ns. kahden kerroksen väkeä.

Osteopaattti totesi Pipin tosi kipeäksi ja löysi etuosasta ongelmia. Todennäköisesti kyse on trauman aiheuttamasta pehmytkudosvammasta, joka vaikuttaisi todennäköiseltä, kun tiedän ja tunnen pienen pyörremyrskyni, mutta se saattaa johtua myös luustosta. Selän hermostossa oli jo kroonistunut kiputila. Nyt ollaan pikkuneidin kanssa treenikiellossa ja levossa, jos toki päät sekoavat mitään tekemättä eli nyt on kehitettävä kroppaa rasittamattomia temppuja, joilla pää saataisiin väsytettyä. Sääli, ettei enää saada ahkerasti treenailla laudalla hypohajuja, kun se oli Pippiä sopivasti väsyttävää toimintaa, josta se tykkäsi ihan hirmuisen paljon. Niina oli mukana osteopaatilla ja hyvä olikin. itse purskahdin itkuun, kun tuntui, että pahimmat pelkoni oli sanoitettu, että tältä näyttää...

   Olen saanut itsenikin ihan jumiin ja päänsärkyiseksi samassa syssyssä, joten olo on ihan tosi elävä. Parin päivän päästä alkaa työt saneeratussa koulussa muuttolaatikoiden keskellä, joten tammikuusta on tulossa aikas vaativa.

Eilen olin seuraamassa Tiia Vitikaisen luentoa ja agilitytreenejä, joihin olin ilmoittanut Pipin, mutta emme siis saaneet osallistua. Paljon hyviä fysiikkatreenejä tuli esiin ja jatkamme niiden parissa jos/kun joskus saamme siihen luvan. Sissikin oli muakna pari tuntia ja otti hauskoja kuvia, joita ehkä joskus jaksan lisätä blogiinkin. Aina joskus on sellainen olo, että tekisi mieli vaan pistää pää peiton alle ja jäädä koko päiväksi sinne särkylääkkeen voimin. Parempi kait kuitenkin lähteä ylös, ulos ja lenkille, kun kerrankin taivaalla on kummallinen valoilmiö, joka johtunee auringosta.

Liukastelua ja kaatumisia

Olemme näillä pääkallokeleillä vuoron perään Raisan kanssa todenneet hankalaksi pystyssä pysymisen. Viime viikolla kaaduin metsälenkillä, kun uuden lumen alla olikin peilikirkas jää ja ojan töyräältä lensi komeasti alas (en onneksi pudonnut ihan ojaan saakka!). Löin pääni sen verran ikävästi, että päänsärky kesti pari päivää aiheuttaen muutenkin pahoinvoivan olon ja ensimmäisen illan huimasi lisäksi niin, että oli pakko ottaa rauhakseen ja maata sohvalla. Harmitti, etten päässyt pahan oloa takia Iines-pentua moikkamaan treeneihin.

  Raisa on liukastellut useampaan kertaan, mutta viimeinen tikki oli perjantai-iltana, kun tulimme Sissin ja koirien kanssa takaisin Vantaalle. Tavaraa oli niin paljon, että jouduin viemään Sissin kotiin ja jättäämään puolitoistavuotiaan katsomaan BUU-klubbenia nauhalta, kun kiiruhdin koiria hakemaan. Kiireestä ja hajamielisyydestä kertoo jotain se, etten nostanut Raisua autosta kuten tavallisesti, vaan annoin sen ajatuksissani hypätä itse. Kuului "Auh" sen liukasteuessa alas hypätessään ja sen jälkeen Raisa on kipuillut :( Onneksi Zeldan kipulääkettä synnytyksen jäljiltä oli talelssa, niin Raisa alkoi taas hieman kuntoutua, mutta näillä liukkailla lenkittäminen on aikamoinen ongelma ja neiti kipeytyy jo puolen kilometrin kävelyn jälkeen (otin sen taas tyhmyyksissäni aamulenkille, kun se oli pirteänä uudestaan). Osteopaattiaikaa on siis koitettava saada. Siinä jää sitten seuraavat rally-tokokisatkin välistä dopingsääntöjen takia. Onneki kisoja tulee ja menee, mutta Raisa täytyy saada kuntoon.

Raisan Paavo-veli on ollut myös aivan jäykkänä lantiosta ja kipuillut, koheltavat vanhukset ja liukkaat kelit eivät ole oikein hyvä yhtälö. Ikää näillä on kuitenkin jo yli 10 vuotta. Paavo onneksi pääsi osteopaatin käsittelyyn eilen ja alkoi ilmeisesti hyvin aueta lantiostaan.

  Sitten iloisempiin juttuihin, kun sain ihania kuvia L-pentueen Jameksesta (J. Leisure Suit Larry). Kiitos taas Anjalle ihanista otoksista! Pojalla on selkeesti makeet leikit naapurin nuoren cockeripoika Tessun kanssa. Ne ovat hauskasti saman kokoiset tässä vaiheessa.

Taitaa vähän väskättää?

 

Juoksuja, juoksuja

Taitaa olla varsinainen syksyinen kiima-aika menossa. Pari viikkoa sitten meillä kummatkin tytöt aloittivat juoksunsa ja sillä estivät pääsyn kahteen tokokokeeseen, joita varten on treenattu vaatimattomasti vasta vuoden ajan. Lotte lähti edellisen illan treenauksella mukaan sen sijaan - näinhän se piti mennä...

Raisalla on  taas ollut paikat jumissa ja se ehti syödä ihon rikki viime kesän juoksun tapaan. Onneksi nyt on tiedossa syy ja tiedän sen menevän ohi lihasten jumien helpottuessa. Viimeksi lihasrelaksantit auttoivat, nyt lepo ja rauhoittuminen ovat tehneet tehtävänsä ja uusi osteopaattiaikakin on jo Raisulle varattu. Eletään hetki rauhallisesti ja Raisakin on taas viime viikon jälkeen enemmän oma itsensä. Osasyynä lihasten jumuitumiseen on varmaan siinä, että tyttöjen juostessa yhtä aikaa meinaa Raisu-äiti hypätä tyttärensä selkään... Kevään juoksusita selvittiin kunnialla ja jumeitta, mutta silloin Raisa olikin ollut vastikään hoidettava ennen juoksua. Selvisihän samalla juoksujen alkaessa miksi Essi oli niin kovasti jumissa, ilmeiesti alkaa ikä ja hormoneiden vaikutus näkyä siinäkin. Täyttäähän Essikin seuraavaksi kahdeksan. Essilla tosin on ärsyttävä taipumus pissata sisälle juoksun aikaan. Yhtenä aamuna menin suoraan ovelle noustessani, mutta Essiläinen oli ehtinyt pari sekuntia ennen ja eteisen matto oli jo lämmin ja märkä, eikä pissa ollut vielä edes ehtinyt imeytyä mattoon. Mrrrrr.

Keskiviikkona pojat kiehnäsivät Femmaa (Doniol High Five To Jangas) trimmi-illassa ja sillä alkoi siitä parin päivän päästä juoksu. Hyvin nuoretkin pojat haistoivat oikein, ei Korppua eikä Keviniä muut kiinnostaneet kuin leikkikavereina.

Femmasta tulikin mieleen tuo alkuvuoden postin hauska mainos:

Perjantaina oli aloittanut juoksunsa myös Zelda (Jangas In Blossom), joten nyt pitäisi valmistautua hiljalleen astutusta ajatellen, jotta saataisiin pentuja vielä loppuvuodelle :)

Huppista keikkaa!

Niin vaan pääsi käymään, että äitiysvapaa loppui tältä erää ja työt alkoivat. On sentään sikäli pehmeä lasku, että Stig jää vielä isyysvapaalle ja sen jälkeen vietän vielä loka-marraskuussa kuukauden hoitovapaalla. Nyt kuitenkin pitäisi olla tehokas töissä muutaman kuukauden ajan.

Viikolla sekä Tuffsen (Jangas Gotta Go) että Essi (Jangas Enttententten) osallistuivat rally-tokoon, vaikka jäivätkin vielä ilman tulosta. Tuffsen ei ollut jaksanut vielä keskittyä tarpeeksi hyvin ja pisteitä oli pudonnut haistelun takia.

Essi oli eka kertaa avoimessa luokassa ja huomasin muutamaa päivää ennen, ettei eihän me osata vielä
- rally-tokon hyppyä, josta pitäisi tulla heti seuraamaan
- pyörähdystä
- seisomista ohjaajan kiertäessä ympäri
- houkutusta

Radalla olikin näistä kolme, joista kahdesta tuli -10 virhepistettä. Sen lisäksi saatiin kaksi muutakin -10 pisteen kylttiä, kun Essi lähti liikkeelle hasitellen ja epävarmana. Odotusaikaa tuli ennen kehään menoa hieman enemmän ja se vaikutti alkuun. Alun kylteiltä tulikin ihan helpoista liikkeistä kokonaan vääriä suorituksia. Noiden meille vaikeiden asioiden jälkeen sain Essin hyvin mukaan ja loppurata oli kivaa - välillä jopa niin hauskaa, että Essi haukahteli innoissaan. Houkutukseen tosin langettiin. Ei tosin siihen tuolilla istuvaan ihmiseen, joka jännitti etukäteen, kun Essi sosiaalisena tyttönä mielellään käy moikkaamassa kaikki hauskat tyypit. Nyttenkin tuolilla istui oman kerhon tuttu "salacockerin" emäntä. Kivaa oli joka tapauksessa ja kivasta jäi hyvä fiilis. Tuomarin kommentitikin kuvastivat tuota suorittamisen iloa, vaikka itse suorituksissa on vielä hiomisen varaa paljonkin. Ne kuuluivat näin: "Ihana hännänheilutus. koiralla on kivaa ja niin meilläkin :)". Tuomarina toimi Riikka Timonen. Olin ajatellut rallyn avointa luokkaa vasta ensi vuodelle, kun Essin kanssa ei ole mikään kiire ja nyt on tarkoitus keskittyä hetkeksi TOKOn alokasluokkaan. Nyt oli kuitenkin kisat omalla kentällä, joten en malttanut olla ilmoittautumatta. Ja kivahan siellä oli kisata, kun oli plajon tuttuja, sopivan viileä ilma, mutta aurinko paistoi. Tämä koekerta meni kategoriaan Oppia ikä kaikki.

Illalla Stig lenkitti Raisan ja se alkoi ontua aika alkuvaiheessa lenkkiä. He kuitenkin nilkuttivat koko lenkin ja kotona pidin Raisaa Stigin tukiessa tassun pohjaa löytämättä sieltä mitään. Illalla ontuminen vaan paheni, kunnes Raisa konkkasi kolmella jalalla. Siinä vaiheessa otin Raisan syliin ja katsoin rauhassa löytäen monen sentin mittaisen orapihlajaaidan piikin, joka oli anturoiden välissä. Auh! Joku muu ei olisi kävellyt askeltakaan.

Koiraharrastus kasvattaa ja opettaa

Harva harrastus on näin opettavainen ja omalla tavallaan raadollinen kuin koiraharrastus, etenkin jos koirien kanssa harrastaa, osallistuu yhdistystoimintaan ja kasvattaa koiria. Monet asiat ovat nuorempana tuntuneet todella vaikeilta koirien kohdalla ja sitten niiden osuessa omalle tai oman perheen kohdalle, on niistä selvinnytkin yllättävän helposti. Mummuni on monesti todennut, että jos elämä on liian helppoa, niin voi hankkia koiran. Kyllähän elämän ruuhkavuodet ovat ääriään myöten täynnä, mutta ne ovat myös täynnä iloa ja elämää.

Tässäpä muutama esimerkki:

- Lapsettomuus. Jo teinityttönä ennen ensimmäisen koiran hankintaa luin kirjaston kaikki koirakirjat ja lainasin muun muassa Ester Kofodin kirjan "Koirani saa pentuja". Kirjastonhoitaja oli cairnikasvattaja, joka ystävällisesti kysyi, että meinaammeko teettää koirallamme pennut. Tähän totesin kirkkaalla lapsen äänellä, ettei meillä ole vielä koiraakaan. Ensimmäinen oma pentue syntyi noin viidentoista vuoden päästä tuosta ja siihen matkaan mahtui paljon menetettyjä unelmia (kolmea ensimmäistä koiraa emme voineet syystä tai toisesta pennuttaa ja Kati jäi ensin kahdesti tyhjäksi). Sebastianin jälkeen haaveilin toisesta lapsesta tietoisena siitä, että poikamme oli syntyessään jo itsessään ihme. Päätin nauttia elämästä yhden lapsen kanssa ja iloita, jos toinen saadaan. Voin rehellisesti sanoa, etten surrut toisen lapsen pitkää odotusaikaa, vaikka toki toisinaan oli menkkojen alkaessa hieman apeana, mutta kaipa siitä voi syyttää PMS-oireitakin. Lapsillä on ikää noin 4,5 vuotta joka näin ajatellen on varmasti meidän perheeseen hyvä ikäero. Uskon vahvasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa.

- Synnytys. Koiranpentujen syntymä on yksi maailman suurista ihmeistä aivan samoin kuin vauvan syntymä. Synnytyksiä seuranneena on oppinut tunnistamaan synnytyksen eri vaiheet ja luonnollisuuden, kuinka pennut syntyvät ja miten kaikki tapahtuu. Oma eka synnytys oli helppo, koska oma olo rauhallinen ja seesteinen, ymmärsin, että vatsan tyhjentyminen kuuluu asiaan, liikkeessä olo auttaa eikä sairaalaan kannata kiirehtiä. Sairaalassa ehdittiin olla puolisen toista tuntia ennen pojan syntymää. 


- Keisarinleikkaus. Koirien kohdalla keisarinleikkaukseen joutuminen on tuntunut pettymykseltä ja epäonnistumiselta. Tuntunut, että on epäonnistunut kasvattajana tai koiran omistajana, kun on jouduttu leikkauspöydälle siinä asiassa, mikä pitäisi sujua luonnostaan ja helposti. Toisen lapsemme synnytys oli kamalista kamalin, kun jouduin makaamaan aivan paikallani toksemian eli raskausmyrkytyksen takia magnesium-tipassa (jotten tärisisi hervottomasti), päänsäryssä oksentaen supistusten keskellä eivätkä kipulääkkeet auttaneet. Sektion hyväksyminen fyysisesti tuskaisen päivän jälkeen oli helppoa, kun epäonnistumisen tunteet oli käynyt läpi aiemmin koirien kanssa. Annoin synnytyksestä pisteitä 4 ja lääkäri totesi, että minut pitäisi oikeastaan passittaa psykologin puheille (ts. kaikki jotka pisteyttävät synnytyksen alle viiteen), mutta se ei tunnu tarpeelliselta, kun vastasyntyneen äiti nauraa, että synnytys oli kamala, mutta turvallinen, ja lopputulos ihana.

- Kuolema. Koirien kohdalla kuoleman joutuu pakostikin hyväksymään toisella tapaa, kun koirien elinikä parhaimmillaankin on noin 15 vuotta. Kuolema toki aina surettaa, mutta se on pakko hyväksyä osana elämää. Näitä asioita on puitu ahkerasti meitin 5-vuotiaan filosofinkin kanssa.

- Vakava tai krooninen sairaus. Koiria kasvattaessaan sitä yrittää parhaansa, jotta saisi kasvattettua mahdollisimman terveitä koiria. Silti sairauksia ilmenee, vaikka kuinka yrittäisi. Samalla tavoin se on myös lasten kanssa. Pojallamme puhkesi 1-tyypin diabetes, vaikka käytännössä kellään suvussa ei kyseistä sairautta ilmene. Onhan hoidossa paljon opettelua, mutta voisi sitä käydä pahemminkin. Jo aiemmin olen kuunnellut useita luentoja siitä, kuinka etenkin Suomessa autoimmuunisairaudet ja allergiat ovat linjäärisesti lisääntyneet niin ihmisten, koirien kuin kissojenkin osalta. Tiedetään, että perintötekijöiden lisäksi ympäristö vaikuttaa, mutta vielä ei tiedetä mikä ympäristössämme sairastuttaa. Ympäristöllä on suuri vaikutus mm. juuri 1-tyypin diabeteksen puhkeamiseen, koskapa lähikansat (ruotsalaiset, virolaiset, karjalaiset) eivät sairastu läheskään yhtä useasti tuohon sairauteen eikä silloin voi olla kyse vain perimästä.

- Konfliktit. Koirayhdistystoiminnassa kokee pakostakin erilaisia vastakohtatilanteita, kun ihmisten mielipiteet eroavat toisistaan. Monesti nämä konfliktit valitettavasti menevät henkilökohtaisuuksiin, vaikka pitäisi osata nähdä asioiden tappelevan, ei ihmisten. Ei toisen mielipide yleensä ole sen oikeampi tai väärempi kuin omakaan, vain erilainen. Absoluuttisia totuuksia tässä hassunkurisessa maailmassamme tuskin onkaan. Taatani aikanaan nauroi, että kun yhdelle kumartaa, niin toiselle pyllistää. Niinhän se menee, kukaan ei voi miellyttää kaikkia, mutta kaikille voi olla ystävällinen ja asiallinen. Vaikka välillä hävettää, kun suusta pääsee sammakoita, mutta minkäs teet - sieltä ne vaan joskus hyppäävät ihan huomaamatta. Kirjoitettaessa sitä helposti kärjistää ja loukkaa tahtomattaan ja toisinaan lukija myös lukee rivien välistä jotain sellaista, mitä sinne ei ole tarkoitettu.

- Nöyryys. Äitini aina sanoo, että nöyrä olla pitää ja olen itsekin sitä mieltä, että tietty nöyryys auttaa oppimaan ja näkemään asioita uudella tapaa. Monesti uusi katsontokanta todellakin tekee ongelmista haasteita, jotka on tehty voitettavaksi.

Opettavainen harrastus, eikö vain? Teetä ja sympatiaa toivotellen jokaiseen päivään :)

Mustikan tarina

Mustikka eli Jangas Jack-of-All-Trades on nuorimpia kasvattejani, Beritin ja Mikan rakas kaveri, hyvin peruskoulutettu, innokas sekä tottelevainen nuori walesi. Viime kesänä sain Beritiltä todella surullisia uutisia, kun vasta 1-vuotias Mustikka oli saanut ensimmäiset epileptiset kohtaukset. Kohtauksia oli tullut kesällä muutamia ja verikokeissa löytyi borreliavasta-aineita 84, kun 85 on rajana sairaudelle ja lisäksi munuaisarvoissa hieman heittoa. Syksyllä Mustikka sai useita kohtauksia peräkkäin ja pelkäsimme jo pojan hengenmenoa. Lääkitys aloitettiin ja nyt meidän kaikkien iloksi Mustikka on elänyt oireetonta, vilkasta ja normaalia walesilaisen elämää. Se on saanut jatkaa kotona treenailua, vaikkei koskaan pääsekään virallisiin kokeisiin. Tiedän Mustikan saavan parasta mahdollista hoitoa hyvässä kodissa rakastavien ihmisten luona.  Sitä aina toivoisi, ettei yksikään kasvatti sairastuisi mihinkään, mutta eihän se valitettavasti niin mene. Haluan kiittää Beritiä ja Mikaa siitä, että Mustikka saa elää hyvää ja koiramaista elämää Pähkinä-walesin seurana.

 Elämällä on taipumus järjestää yllätyksiä. Ensimmäisessä pentueeni ollessa kahden viikon ikäisiä sain kuulla, että pentujen setä eli Harryn veli oli Briteissä sairastunut epilepsiaan. Pelkäsin tottakai pentujen puolesta ja kerroin kaikille pennun varanneille tilanteesta. Kuitenkaan yksikään ei sairastunut, kaikkien onneksi. Vuodet kuluivat ja nyt kun nuo koirat ovat jo niin kaukana Mustikan takana, etteivät ne edes näy kolmen polven sukutaulussa, sairastuu ensimmäinen kasvattini, vaikka sen kohdalla ei pitänyt olla juurikaan riskiä. Toisaalta niin kauan kuin rodussa ilmenee jotain sairautta, voi se ilmetä kellä vain - ja epilepsiaan sairastuu myös sekarotuisia. Toivottavasti lääkitys tehoaa jatkossakin. Sinttu kertoikin heidän toisesta 90-luvun alussa syntyneestä walesilaisestaan, joka sairastui epilepsiaan ja eli lääkityksellä lähes kymmenvuotiaaksi ilman yhtäkään kohtausta. Toivottavasti Mustikankin kanssa kävisi hyvä tuuri lääkityksen sopivuuden suhteen.

KoiraExpo ja jumitusta

Viime perjantaina alkoi tuntua jo pää flunssaiselta, viikonloppu kului KoiraExpossa istuessa aika tukkoisena ja tiistaina sitten iski kuume. Siinähän se viikko sitten kuluikin...

   KoiraExpossa oli taas mielenkiintoisia luentoja, monet hyvin hyödyllisiä, osa erittäin hauskoja, jotkut sekä että. Kirsi Sainiota olen kuunnellut lukemattomat kerrat ja yhä edelleen osallistun aina yhtä mielelläni hyänen luennoilleen. Yli-innovaatioaktivistin luento oli kerrassaan hauska ja siellähän sitten käkätettiin. Seurana olivat Suviannan ja Marjukka springeripiireistä ja ehdinpä juoruta hetken Timo-serkkunikin kanssa :)

Raisa puolestaan ontui ja oli kipeä viime viikon. Maanantaina päästiin osteopaatille Maria Kaiperlan hoitoon ja syyksi selvisi kipeytynyt selkä, kun se ensin liukasteli jäällä ja sitten vielä putosi ojaa ylittäessään jäihin jääkylmään veteen. Onneksi apua löytyy taas vakavampaan vaivaan, mutta treenikieltoa tämä loppuviikko ja viikonloppuna rally-tokoon sitten ilman viimeisen viikon treeniä ;) Toisaalta nauroin, että onni onnettomuudessa, että ollaan sitten Raisan kanssa yhtä aikaa kipeinä: ei tartte kummankaan odotella ja kiusaantua siitä, että toinen ei pääse treenaamaan... Toko-treenejä päästään toivottavasti jatkamaan ensi viikolla, mutta nyt tarttee antaa aikaa toipumiseen. Pelkäsin jo Raisan polven vaurioituneen, muttei onneksi. Kuulemma tosin noin vakava vaiva olisi enemmin tai myöhemmin rikkonut jotain luustostakin. Olen monesti Raisan kanssa saanut todeta, kuinka osteopatia saa ihmeitä aikaan.

   Springeri-lehtikin vaatii taas vaivannäköä, kun deadline lähestyy uhkaavasti. Huomenna lähdetään lasten kanssa Tampereelle rally-tokon takia ja saa mies jäädä rauhassa miettimään oppilaiden arvosanoja.

Se meni rikki

Viime viikonloppuna jalostusneuvojien jatkokurssilla eläinradiologi ja eläinlääketieteen erikoiseläinlääkäri Anu Lappalainen piti hyvän luennon aiheesta "Se meni rikki - onko reilua?". Kirjoitin joulun alla ilmestyvään Springeri-lehteen artikkelin luennosta, joten en tässä mene kovinkaan pitkälle luennon teemoihin, vaan käytetäänpä netin mahdollisuuksia hyväksi linkkien suhteen.

Luennolla puhuttiin osittain koirista, jotka on jalostettu viimeisen sadan vuoden aikana niin kummallisen malliseksi, että niillä on vaikeuksia hengittää, niiden aivot eivät mahdu enää kallon sisään, selkäranka on kuin korkkiruuvia, niiden lyhyet tappijalat eivät jaksa kannattaa runkoa tai liika nahka haittaa koiran elämää. Luuston viat voitiin nähdä myös röntgenkuvista. Muillakin luennoilla puhuttiin näistä RKO:n uusista säännöistä koiranäyttelyissä, joiden mukaan tuomarin tulee raportoida epäterveistä ulkonäköpiirteistä. Erityisen mielenkiintoinen oli artikkeli, johon luennolla viitattiin. Sadan vuoden aikana näet koiranjalostus on muuttunut risteytysjalostuksesta suljetun kantakirjan jalostukseksi ja erityisesti näyttelyiden takia on myös liioittelu saanut vallan. Hyvä linkki koirarotujen muuttuneesta ulkonäöstä löytyy siis alta:
100 vuotta koiran "jalostusta" (englanniksi)

Walesinspringerspanieli ei ole rotuna juurikaan muuttunut sadassa vuodessa. Yhä edelleen koiria syntyy toki monenlaisia ja monenmallisia ja näyttelykunnostuksen myötä välillä turhankin runsas ja kunnostettu turkki ehkä hieman näkyy, mutta keskimäärin rotu on hyvin samanlainen kuin 100 vuotta sitten:

Kuva alunperin linkistä

FI MVA Jangas Enttententten (syntynyt noin sata vuotta myöhemmin)

  Suurin osa muistakin harrastuskoirista on yhä edelleen rakenteeltaan liioittelemattomia. Ei siis voida sanoa, että niitä olisi jalostettu rikki, vaan päinvastoin niitä koitetaan tutkia ja jalostuksella karsia luustosairauksia enenevissä määrin. Luennoitsja oli listannut kolme faktaa näistä ns. "urheilukoirista":


1. Koiraurheilun lajeja on tullut lisää ja niiden suosio on suuri. Lajeista on tullut entistä enemmän kilpailupainotteisia ja nopeudesta on tullut tärkeä osa lajeja, jolloin vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Koirasta on samalla tullut ”urheiluväline”.

2.   Koirien hoitomahdollisuudet ovat parantuneet ja siksi koiria hoidetaan enemmän ja pidempään. Koirien asema ihmisen elämässä on muuttunut: nykyisin niitä hoidetaan fysioterapian, kipulääkkeiden ja keinonivelten avulla.

3     Jalostetaan ja jalostetaan, mutta silti ne menevät rikki! Ei ole reilua.

Itsekin olen huomannut kahdenkymmenen vuoden aikana hurjan muutoksen koiraharrastuksessa. 90-luvun alkupuolella agility oli aivan uusi laji Suomessa (olin eka kertaa alkeiskurssilla kesällä 1991): sitä suoritettiin hitaasti ja yleensä koiraa vasemmalla puolen ohjaten. Kilpailuissa 5 virhepisteen tuloksilla pääsi siitymään kakkosluokkaan eikä ohjauksesta tai esteiden nopeasta suorittamisesta ollut tietoakaan verrattuna nykypäivään. Kontaktit ohjattiin käden perässä, samoin pujottelu ja alkeiskurssilla putkessa saattoi ryömiä koiran lisäksi emäntä. TOKO oli jähmeää ja kurinalaista, koirafrisbee tai flyball - niitä ei ollut vielä keksittykään tai ainakaan niistä ei täällä puhuttu!

  Nykyisin agility ja toko ovat kilpailulajeja, joissa nopeudesta (tarkkuuden lisäksi) on tullut pitkälti paremmuuden mittari. Ollakseen mahdollisimman nopea, tulee pujotella nopeasti, juosta kontaktit kovalla vauhdilla, kääntyä ilmassa esteen päällä jne. Ehkä springereiden onneksi, ne ovat huonoja kääntymään ilmassa ja niin ne pitäisikin saada käännettyä jo ennen estettä. Myöskin tokosta on tullut entistä vauhdikkaampaa hyvässä ja pahassa: kauko-ohjauksen nopeat ja paikallaan pysyvät asennonvaihdot ovat koiralle käytännössä punnertamista ja luoksetulossa täydestä vauhdista pysähdykset alkavat vaatia kropaltakin entistä enemmän, noin muutamia asioita mainitakseni. Viime aikoina jopa metsästyskokeet ovat menneet enemmän ja enemmän nopeaan kilpailulliseen suuntaan. Palveluskoirien suojeluharrastus eli IPO näyttää vähintään yhtä hurjalta. Mejä lienee ainoita lajeja, joissa rauhallisuus on vielä valttia.

  Nykyisin onkin niin, että mikäli haluaa koiran kanssa kisata, on melkein syytä käydä säännöllisesti hierojalla, fyssarilla ja/tai osteopaatilla, jotta koira pysyisi kunnossa. Näin vaikka sen kroppa ja luusto olisikin alunperin ollut ihan priimaa - saatika jos sillä on jonkinlainen perinnöllinen heikkous. Monet näistä selkämuutoksista, huonoista lonkista tai muista luuston ongelmista ei haittaa koiraa arjessa, mikäli se saa monipuolista liikuntaa vaihtelevassa maastossa vapaana juosten, mutta näissä lajeissa ne tulevat pian esiin. Erilaiset kiertoliikkeet ja etenkin loukkaantumiset ovat kaikille vaaraksi.  Nykyisillä slow motion-kameroilla saa hurjan näkisiä otoksia. Kun alla olevissa linkeissä olevia filmejä katsoo, niin voi miettiä, kuinka vaarallisia nuo erilaiset kiertoliikkeet ja loukkaantumiset voivatkaan olla:

Samat linkkeinä: 
Flyball slow motion
Frisbee slow motion
Agility slow motion

Luennoitsija miettikin sitä, että miten paljon voidaan jalostuksella tehdä. Hänen ratkaisunsa näihin repiviin harrastuksiin oli robottikoira.

Kysymys jalostuksen mahdollisuuksista avasikin monta lisäkysymystä. Mitä kaikkea harrastuskoiran tulisi kestää? Mikä on kestävä koira? Ja mikä on koiralle aivan epätyypillistä toimintaa, joka rikkoo terveenkin rakenteen herkästi? Miksi ihmisen kilpailuvietti voittaa monessa kohtaa turvallisuuden rajat? Miten voitaisiin pitää yllä koiran halua tekemiseen ja yhteiseen harrastamiseen koiraa rikkomatta? Mikä on kasvattajan ja mikä on ohjaajan vastuu? Voidaanko enää koskaan palata askelta taaksepäin hieman rauhallisempaan ja turvallisempaan koiraurheiluun?

Ja kaiken tämän jälkeen sanottakoon, että toko ja agility ovat rakkaita harrastuksia, mutta ne ovat vuosien varrella opettaneet, että loukkantumisriski on suuri ja esteet tulisi alunperin opettaa kunnolla ja turvallisesti. Joka treeneissä ei kannata mielestäni hypyttää mahdollisimman korkealta ja kovaa, vaan tehdä oikeita asioita oikeaan aikaan.