Eilen tuli kuluneeksi kaksi vuotta J-pentueen Mustikan eli
Jangas Jack-of-All-Trades ja Messin eli
Jangas Jack-A-Dandyn syntymästä. Odotin kovasti tästä pentueesta, koska tuntui, että kerrankin olin löytänyt upean yhdistelmän, jossa vanhemmat olivat sekä kauniita, mukavia koiria, helposti koulutettavia, metsästystaipumukset omaavia ja terveitä. Usein joutuu jostain joustamaan ja omalla kohdallani se on monesti ulkonäkö tai sitten ei ole taipparia enempää tietoa kaikista käyttöpuolen taipumuksista. Suvun sairausriskejä katsottaessa ne osuivat eniten tuonne kilpirauhasen vajaatoiminnan suuntaan ja Essi kantaa perimässään lievää verenvuototaudin geeniä, mutta nykytiedon mukaan edes kahta geeniä kantavat koirat eivät ole sairaudesta kärsineet, joten se tuntuu olevan hyvin lievä vika rodussa.
Pennut eivät olleet vielä neljä päivää lasketun ajan jälkeenkään syntyneet, vaikka Essin lämmöt olivat laskeneet edellisenä päivänä. Tiesin, että pentuja on kaksi (tai korkeintaan kolmas piilossa) ja eläinlääkärissä käydessämme hän totesi, että voisimme odottaa seuraavaan päivään tai leikata saman tein. Röntgen paljasti kaksi isoa perä edellä tulevaa pentua. En uskaltanut odottaa seuraavaan päivään ja niin pennut leikattiin. Tulos oli kaksi potraa yli 400-grammaista poikaa, kun olin tietystikin toivonut narttupentua jatkoa ajatellen. Äärimmäisen kivat kodit kuitenkin odottivat poikia, vaikka ne jäivät kaiken lisäksi vielä kivesvikaisiksi.
Pojista on kasvanut kauniita, vilkkaita, käsittääkseni aikas helposti koulutettavia ja vilkkaita tapauksia. Mustikka on ollut hyvin reipas myös metsäpuolen jutuissa. Messiä viime syksynä ihmetettyi taipparissa ja nuorten koirien katselmuksessa perässä tulevat tyypit.
Valitettavasti Mustikalla puhkesi epilepsia viime kesänä ja se yltyi niin rajuksi viime syksynä, että lääkitys aloitettiin Nyt kohtaukset ovat pysyneet poissa. Kyseessä on ensimmäinen epileptikko-kasvattini, vaikka tässä vaiheessa riskikoirat olivat hyvin kaukana. Mutta tietysti niin kauan kuin rodussa on jotain sairautta (tai epilepsian suhteen kaikissa roduissa ja sekarotuisissa), niin koira voi sairastua. Nyt myös Messillä on ollut muutama kohtaus ja asiaa tutkitaan, sillä on veriarvoissa pientä häikkää. Tuntuu todella pahalta omistajien puolesta, kun heistä on vuosien varrella (Beritin olen tuntenut jo melkein 20 vuotta!) ystäviä.
Sitä usein puhutaan, että kasvattajat kasvattavat sairaita koiria. Ja unohdetaan se, että kasvattajatkin ovat ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa ja tuntevat monesti surua kasvattiensa sairastumisen takia. Tässä tapauksessa aloin jo miettiä, että olenko tehnyt pentujen kanssa jotain erikoista, joka selittäisi kummankin (mahdollisen) sairastumisen. Jos tälle pentueelle olisi laskettu ennen syntymää epilukua suomenpystykorvien tapaan olisi se ollut käytännössä nolla, koska tunnetut riskikoirat ovat neljännessä polvessa ja sitä kauempana. Myöskin sukusiitosaste on hyvin pieni eli 0,77 % kahdeksalta polvelta. Toisaalta olen sitä monesti miettinyt, että Mustikan sairastuminen iski henkisesti minulle oikeastaan pahemmin kuin oman pojan diabetes ja valmisteli selkeästi tulevaan. Kaikkeen ei voi vain varautua. Aivan samalla lailla meillä ei ole suvussa tiedossa 1-tyypin diabeetikkoja, tai lähimmät ovat pojan isovanhempien serkku ja pikkuserkku, mutta niin vain lapsi sairastui. Tuntuu, että kohtalo välillä antaa sellaisia yllätyksiä, että ihminen huomaa oman pienuutensa. Voit laskea todennäköisyyksiä ja välttää riskien yhdistämistä, mutta silti saattaa tulla mitä vain. Voit yrittää syödä/syöttää terveellisesti ja välttää ylimääräisiä kemikaaleja ja muoveja mahdollisuuksien mukaan. Voitte varmaan helposti uskoa, kuinka meillä väännetään tästä asiasta päivittäin: "Miksi juuri mulle tuli se diabetes?" ja sitten poika huokaa filosoofisesti perään: "Niin, sitä ei kukaan tiedä".
Kaikesta huolimatta: onnea 2-vuotiaille Messille ja Mustikalle!
