Kati in memorian

Sweetie-pie Kathy 2.5.1998-30.1.2013

 Meidän teräsmummo, kultainen pikku Kati Sweetie-pie Kathy lähti eilen viimeiselle matkalleen ja katselee meitä nykyisin pilven reunalta autuaammilta metsästysmailta. Ikää pienellä ja pippurisella mummolla oli jo kolmisen kuukautta vajaa 15 vuotta ja kahta viimeistä viikkoa lukuunottamatta pisamanaamani oli hyvässä kunnossa. Vielä viimeisinä päivinäänkin se jaksoi kävellä usean kilometrin lenkin lumessa. Nyt kuitenkin kasvain rinnassa, kysta kyljessä ja takajalkojen pettäminen alta alkoivat olla tuskaisia ja oli aika päästää Kati kivuistaan niin raskaalta kuin se tuntuukin. 

26.1.2013

Kati on ollut ja tulee olemaan minulle varmasti elämäni tärkeimpiä koiria. Ensimmäinen ihan oma koirani, joka muutti luokseni lähtiessäni Turkuun opiskelemaan. Katin kasvattajasta Marjukasta tulikin minulle vara-äiti noihin aikoihin ;) Kati tutustutti minut kokeiden ihmeelliseen maailmaan, neidin kautta ajauduin yhdistystoimintaan ja aloitin kasvatustyöni. Katiska on kulkenut mukana niin Turussa, Tukholmassa, Keravalla kuin Vantaalla asuessa ja saanut elää symbioosissa poikamme Sebastianin kanssa viimeiset kaksi vuotta. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että Kati on elänyt kanssani koko aikuisikäni.

Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka rakas tuo pieni ja suloinen olento on. Sanani eivät taivu, jotta saisi sanottua, miten tyhjältä tuntuu, kun Katin sänky on tyhjä eikä kukaan siinä haukahda tervehdykseksi tai katso suklaanappisilmillään ymmärtävästi. Kukaan ei voi olla yhtä perso ruoalle kuin Katinka eikä kerjätä ja varastaa sapuskaa samalla antaumuksella. Sebastian vielä opettelee puhumaan ja Kati tarkoittaa hänen kielellään paitsi vanhaa koirakultaamme myös sitä, että ei ole enää nälkä. Ruokailua lopetellessa Sebastian näet vastaa joko "mer" halutessaan lisää ruokaa tai "Kati" ollessaan täynnä ja antaessaan lautasen esipesuun.  

Berit aikanaan kirjoitti, että walesinspringerit harmaantuvat hurmaavasti näyttäen siltä, kuin ne olisivat työntäneet kuononsa Anni Helena-pussiin. Ja juuri siltä Katin harmaantunut pää näyttääkin. 

Surun sijasta pitäisi osata arvostaa sitä, että on saanut elää pitkään noin ihastuttavan koiran kanssa. Luulisi, että luopumisesta tulee helpompaa koiran ollessa hyvin Vanha Erikoislaatuinen Olento. Sen sijaan sitä alkaa toivoa, ettei hyvästien aika koskaan tulisikaan.

  Katia kuvaa hyvin Aino Suholan runo:

" On elettävä niin,
 että jonakin päivänä
voi luopua elämästä
siitä 
kyllänsä saaneena." 

Vielä yhäkin voi Kati opettaa emäntäänsä.