Jospa aloitetaan positiivilla asioilla ennen kuin siirrytään sairaskertomuksiin. Hertta eli Jangas Forget-Me-Not astutettiin kolmisen viikkoa sitten ja nyt on toiveita tiineydestä, vaikka tässä vaiheessa ei voi koskaan varmaksi sanoakaan. Nisät ovat vaalenpunaiset ja selvästi esillä ja ruokahalu on kuulemma ollut loputon. Muutaman viikon päästä pitäisi jo selvästi nähdäkin masun kasvu, mikäli tulossa on normaalikokoinen pentue. Odottavalla mielellä siis jatketaan.
Sunnuntaina kokoonnuimme myös kasvattien kesken yhteistreeneihin ja siellä olikin mukavasti mukana Ronja, Heta ja Sofi H-pentueesta. Sofista on kasvanut niin kaunis nuori neiti! Viimeksi ehdin sitä näkemään toukokuussa. Vanhemmista katraista olivat mukana Dante, Pihla ja Piko ja tietty hetken Essikin. Kiitos taas Niinalle, joka tuli pitämään näyttelytreenejä koko porukalle :)
Tässä vielä kuva Epusta (Jangas Heppuli Keppuli):
 |
| Eppu syksyn lehtien ympäröimä (Tuovi-emännän ottama kuva) |
Koko ikänsä eteenpäin varsin terveenä kaahottanut Raisa on puolestaan tämän syksyn potenut. Sen antibioottikuuri loppui viime viikolla ja tulehtunut talirauhanen eli suoraan suomeksi finni kyynärpäässä on onneksi parantunut hyvin. Viime perjantaina kävimme osteopaatti Maaria Kaiperlalla ja sieltä ei tullutkaan ihan niin hyviä uutisia. Raisalla on niskassa paha nivellukko (tai sitten jotain ihan muuta: flunssaisen viikon perjantaina ei meinaan meikäläisen aivotoimintaan voi enää luottaa) ja toistaiseksi kaikki pallon heitot ja lelulla riehumiset on ihan kielletty, samoin agility ja luoksetulon pysäytykset yms. Agility oli jo muutenkin ihan iän takia jäämässä Raisan kanssa sivuun, mutta pääsköön nyt eläkkeelle puoli vuotta ennen aikojaan. Lantiosta löytyi myös jotain vähemmän vakavaa. Osteopaatti kysyi, onko Raisalle sattunut mitään tapaturmaa, mutta mitäs siihen vastaat? Sillä on intoa ja vauhtia kuin pienessä kylässä ja se teloo itseään kamanalan näköisesti viikoittain, mutta ravistaa vain joka kerta ja jatkaa matkaa. Sillä on todella korkea kipukynnys ja innostuu niin kovin, ettei huomaa mitään. Ei minulla ole ollut ketään muuta koiraa, joka olisi tuollainen. Se saattaa hypätä puolentoista metrin korkeudelta kalliolta, kaatuu pahannäköisesti, ulahtaa ja ravistettuaan jatkaa hullun lailla matkaa. Neiti törmää täysillä seinään juostessaan pallon perässä ja ravistettuaan jatkaa taas matkaa pallo suussaan. Näitä tapaturmia, jotka hidastaisivat useimpia koiria, tapahtuu siis melkein viikoittain. Syksyllä syy huolestumiseeni oli se, että siltä meni takajalat alta viikon aikana useita kertoja ja syynä on siis mitä ilmeisemmin tuo niskan paha jumi. Liikunta kuitenkin helpotti vaivaa niin, että se näkyy vain jossain määrin liikkeissä. Osteopaatilla käynti oli siis todellakin paikallaan. Kuukauden päästä on varattuna toinen käynti, jonka voi perua, jos neiti näyttää olevan kunnossa. Nyt koitetaan elää hieman rauhallisemmin, mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti