Kisailua lentsuisena

Tänään järjestettiin Kirkkonummella ykkös-ja kakkosluokkien kisat, jonne oli ilmoittautunut perätieljä neljä kasvattiani. Syksyinen lentsu eli flunssa eli nuhakuume (rakkaalla lapsella kun on monta inmeä) kuitenkin verotti joukkiomme voimia. Ellan Tiina-emäntä poti flunssaa kotona kuumeessa, itse kisasin Essin kanssa kaksi ihan toivotonta rataa, kun olin koko ajan askeleen myöhässä ja Essi huiteli menemään mm. lentokeinun. Ja ihan saan syyttää omaa hengästynyttä ja voimatonta oloa ja Essin viikolla kerättyä energiaa. Eve oli myös toipilas, mutta silti he saivat Pihlan Jangas Gale Wind kanssa 10 vp:n tuloksen ja pääsivät sillä viidennelle palkintopallille! Sinttu oli sentään kunnossa ja he saivatkin ihan kivoja, joskin hylkäykseen johtaneita, ratoja Lotten kanssa, tosin eka radalta tuli hylky toiseksi viimeisenä esteenä olleen A:n kontaktisuorituksen korjaamisen takia. Parempi kuitenkin tehdä tässä vaiheessa pelisäännöt vauhtihirmulle selväksi ;) Tuomarina toimi Allan Mattson, osa radoista oli aika kinkkisiä, toiset hyvinkin virtaavia. 

Sain viikolla ihanan syksyisiä kuvia Tuffsenista Jangas Gotta Go, josta on kasvamassa pätevä metsästyskoira. 

Hertta on tiineenä!

Tänään näin Herttaa aka Jangas Forget-Me-Not eka kertaa sitten 5,5 viikkoa sitten tapahtuneen astutuksen. Hertta on ihan selvästi tiineenä: rintakehä on levennyt selvästi, istuessa maha hieman pullottaa, vatsalinja alkaa olla varsin tasainen ja nisät ovat edelleen soman vaalenapunaiset. Pentujen osotetaan siis syntyvän vajaan kuukauden kuluttua :) Maanantaina Hertta saa aloittaa Axilur-kuurin ja nappulat vaihtuvat Eukanuban penturuokaan, samalla kun neiti saa edelleen syödä puolet kotiruokaa. C-vitamiinilisä aloitettiin astutuksen yhteydessä, jolloin neiti myös madotettiin edellisen kerran. Kiitos Riinalle ja Juhalla, jotka jaksoivat poiketa tätä kautta. 

   Oma viikkoni on ollut harvinaisen tuskastuttava. Viikko sitten perjantaina olin työviikon jälkeen ihan zippi.  Oltuani viime viikon lauantaina tekemässä MEJÄ-jälkiä Espoossa saatuamme Essin kanssa ilokseni koepaikan, nousi lauantaina ja sunnuntain välisenä yönä kuume enkä pysynyt edes pystyssä, saatika, että olisin päässyt kokeeseen. Harmitti ihan vietävästi. Vajaan tunnin varoitusajalla kello puoli seitsemän aamulla ei voi edes pyytää ketään tilalleen kokeeseen, vaikka lähistöllä olisi montakin enemmän tai vähemmän koevalmista kasvattiani.  Maanantaina olin sairaslomalla ja koko loppuviikon olen käynyt töissä kähisten ja pihisten lähes äänettömänä ja hyvin väsyneenä. Huomenna olisi agilitykisat, mutta saas nähdä päästäänkö sinnekään, kun olen edelleen toipilas. Viikon treenitkin ovat jääneet siis välistä, kun ääni ja energia eivät ole kerta kaikkiaan riittäneet.

Essille agilitystä SERT ja siirto 2-luokkaan!

Tänään aloitimme aamun kisaamalla Ojangossa I-HAH:n kisoissa Seppo Savikon tuomaroimalla mukavan jouhevalla agilityradalla. Saimme Essin Fi Mva Jangas Enttententten kanssa nollatuloksen ja aikakin riitti 38 koirakon joukosta sijalle 3., vaikka nollia ropisi muistaakseni peräti yhdeksän. Tämä oli kolmas LUVA-tuloksemme eli SERT 1-luokasta, jonne seuraavan kerran saamme kisata kakkosluokassa :) Nyt on tämäkin vuoden tavoite saavutettu Essin kanssa. Ei hullummin. 

Aloimme alkuvuodesta kisata Essin kanssa ja alussa meidän oli hyvin vaikea lukea toisiamme: Essi alkoi joka kerta rauhoitella itseään ja minua haistelemalla, jos radalla oli esteiden kiertämistä tai jouduin valssaamaan. Kisoissa se oli jotenkin ajatuksissaan, kunnes olisikohan ollut viidennessä yhteisessä kisassamme se tajusi, että kisaaminen onkin jotain ihan erityistä ja silloin kannattaa skarpata. Kesällä saatiin kepit hiottua entistä parempaan kuntoon ja kaksi nollaa tuli lähes peräkkäisissä kisoissa. Sen jälkeen syksyllä mielestäni aika rauhallinen neiti sai vauhtia niin paljon, että emäntä jäi kuin nalli kalliolle ja alkoi jostain syystä jännittää pujottelua. Nyt olemme taas saaneet yhteisestä sävelestä kiinni ja tänään kisaaminen oli todella helpon ja mukavan tuntuista. Essi alkoi jo hallin pihalla vetää halliin sisään ja oli innoissaan tieteäessään, mihin olemme menossa. Näin se pitää ollakin :)

Kaamoksen iskiessä

Ei ole vielä kaamosmasennus iskenyt, vaikka syksyn pimeys tuntuu päivisinkin vaanivan ihan nurkan takana. Meillä on oman perheen kesken vain sairasteltu, kun olen ollut koko viime viikon flunssassa. 

Jospa aloitetaan positiivilla asioilla ennen kuin siirrytään sairaskertomuksiin. Hertta eli Jangas Forget-Me-Not astutettiin kolmisen viikkoa sitten ja nyt on toiveita tiineydestä, vaikka tässä vaiheessa ei voi koskaan varmaksi sanoakaan. Nisät ovat vaalenpunaiset ja selvästi esillä ja ruokahalu on kuulemma ollut loputon. Muutaman viikon päästä pitäisi jo selvästi nähdäkin masun kasvu, mikäli tulossa on normaalikokoinen pentue. Odottavalla mielellä siis jatketaan. 

   Sunnuntaina kokoonnuimme myös kasvattien kesken yhteistreeneihin ja siellä olikin mukavasti mukana Ronja, Heta ja Sofi H-pentueesta. Sofista on kasvanut niin kaunis nuori neiti! Viimeksi ehdin sitä näkemään toukokuussa. Vanhemmista katraista olivat mukana Dante, Pihla ja Piko ja tietty hetken Essikin. Kiitos taas Niinalle, joka tuli pitämään näyttelytreenejä koko porukalle :) 

Tässä vielä kuva Epusta (Jangas Heppuli Keppuli):
 

Eppu syksyn lehtien ympäröimä (Tuovi-emännän ottama kuva)

   Koko ikänsä eteenpäin varsin terveenä kaahottanut Raisa on puolestaan tämän syksyn potenut. Sen antibioottikuuri loppui viime viikolla ja tulehtunut talirauhanen eli suoraan suomeksi finni kyynärpäässä on onneksi parantunut hyvin. Viime perjantaina kävimme osteopaatti Maaria Kaiperlalla ja sieltä ei tullutkaan ihan niin hyviä uutisia. Raisalla on niskassa paha nivellukko (tai sitten jotain ihan muuta: flunssaisen viikon perjantaina ei meinaan meikäläisen aivotoimintaan voi enää luottaa) ja toistaiseksi kaikki pallon heitot ja lelulla riehumiset on ihan kielletty, samoin agility ja luoksetulon pysäytykset yms. Agility oli jo muutenkin ihan iän takia jäämässä Raisan kanssa sivuun, mutta pääsköön nyt eläkkeelle puoli vuotta ennen aikojaan. Lantiosta löytyi myös jotain vähemmän vakavaa. Osteopaatti kysyi, onko Raisalle sattunut mitään tapaturmaa, mutta mitäs siihen vastaat? Sillä on intoa ja vauhtia kuin pienessä kylässä ja se teloo itseään kamanalan näköisesti viikoittain, mutta ravistaa vain joka kerta ja jatkaa matkaa. Sillä on todella korkea kipukynnys ja innostuu niin kovin, ettei huomaa mitään. Ei minulla ole ollut ketään muuta koiraa, joka olisi tuollainen. Se saattaa hypätä puolentoista metrin korkeudelta kalliolta, kaatuu pahannäköisesti, ulahtaa ja ravistettuaan jatkaa hullun lailla matkaa. Neiti törmää täysillä seinään juostessaan pallon perässä ja ravistettuaan jatkaa taas matkaa pallo suussaan. Näitä tapaturmia, jotka hidastaisivat useimpia koiria, tapahtuu siis melkein viikoittain. Syksyllä syy huolestumiseeni oli se, että siltä meni takajalat alta viikon aikana useita kertoja ja syynä on siis mitä ilmeisemmin tuo niskan paha jumi. Liikunta kuitenkin helpotti vaivaa niin, että se näkyy vain jossain määrin liikkeissä. Osteopaatilla käynti oli siis todellakin paikallaan. Kuukauden päästä on varattuna toinen käynti, jonka voi perua, jos neiti näyttää olevan kunnossa. Nyt koitetaan elää hieman rauhallisemmin, mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty.