Se meni rikki

Viime viikonloppuna jalostusneuvojien jatkokurssilla eläinradiologi ja eläinlääketieteen erikoiseläinlääkäri Anu Lappalainen piti hyvän luennon aiheesta "Se meni rikki - onko reilua?". Kirjoitin joulun alla ilmestyvään Springeri-lehteen artikkelin luennosta, joten en tässä mene kovinkaan pitkälle luennon teemoihin, vaan käytetäänpä netin mahdollisuuksia hyväksi linkkien suhteen.

Luennolla puhuttiin osittain koirista, jotka on jalostettu viimeisen sadan vuoden aikana niin kummallisen malliseksi, että niillä on vaikeuksia hengittää, niiden aivot eivät mahdu enää kallon sisään, selkäranka on kuin korkkiruuvia, niiden lyhyet tappijalat eivät jaksa kannattaa runkoa tai liika nahka haittaa koiran elämää. Luuston viat voitiin nähdä myös röntgenkuvista. Muillakin luennoilla puhuttiin näistä RKO:n uusista säännöistä koiranäyttelyissä, joiden mukaan tuomarin tulee raportoida epäterveistä ulkonäköpiirteistä. Erityisen mielenkiintoinen oli artikkeli, johon luennolla viitattiin. Sadan vuoden aikana näet koiranjalostus on muuttunut risteytysjalostuksesta suljetun kantakirjan jalostukseksi ja erityisesti näyttelyiden takia on myös liioittelu saanut vallan. Hyvä linkki koirarotujen muuttuneesta ulkonäöstä löytyy siis alta:
100 vuotta koiran "jalostusta" (englanniksi)

Walesinspringerspanieli ei ole rotuna juurikaan muuttunut sadassa vuodessa. Yhä edelleen koiria syntyy toki monenlaisia ja monenmallisia ja näyttelykunnostuksen myötä välillä turhankin runsas ja kunnostettu turkki ehkä hieman näkyy, mutta keskimäärin rotu on hyvin samanlainen kuin 100 vuotta sitten:

Kuva alunperin linkistä

FI MVA Jangas Enttententten (syntynyt noin sata vuotta myöhemmin)

  Suurin osa muistakin harrastuskoirista on yhä edelleen rakenteeltaan liioittelemattomia. Ei siis voida sanoa, että niitä olisi jalostettu rikki, vaan päinvastoin niitä koitetaan tutkia ja jalostuksella karsia luustosairauksia enenevissä määrin. Luennoitsja oli listannut kolme faktaa näistä ns. "urheilukoirista":


1. Koiraurheilun lajeja on tullut lisää ja niiden suosio on suuri. Lajeista on tullut entistä enemmän kilpailupainotteisia ja nopeudesta on tullut tärkeä osa lajeja, jolloin vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Koirasta on samalla tullut ”urheiluväline”.

2.   Koirien hoitomahdollisuudet ovat parantuneet ja siksi koiria hoidetaan enemmän ja pidempään. Koirien asema ihmisen elämässä on muuttunut: nykyisin niitä hoidetaan fysioterapian, kipulääkkeiden ja keinonivelten avulla.

3     Jalostetaan ja jalostetaan, mutta silti ne menevät rikki! Ei ole reilua.

Itsekin olen huomannut kahdenkymmenen vuoden aikana hurjan muutoksen koiraharrastuksessa. 90-luvun alkupuolella agility oli aivan uusi laji Suomessa (olin eka kertaa alkeiskurssilla kesällä 1991): sitä suoritettiin hitaasti ja yleensä koiraa vasemmalla puolen ohjaten. Kilpailuissa 5 virhepisteen tuloksilla pääsi siitymään kakkosluokkaan eikä ohjauksesta tai esteiden nopeasta suorittamisesta ollut tietoakaan verrattuna nykypäivään. Kontaktit ohjattiin käden perässä, samoin pujottelu ja alkeiskurssilla putkessa saattoi ryömiä koiran lisäksi emäntä. TOKO oli jähmeää ja kurinalaista, koirafrisbee tai flyball - niitä ei ollut vielä keksittykään tai ainakaan niistä ei täällä puhuttu!

  Nykyisin agility ja toko ovat kilpailulajeja, joissa nopeudesta (tarkkuuden lisäksi) on tullut pitkälti paremmuuden mittari. Ollakseen mahdollisimman nopea, tulee pujotella nopeasti, juosta kontaktit kovalla vauhdilla, kääntyä ilmassa esteen päällä jne. Ehkä springereiden onneksi, ne ovat huonoja kääntymään ilmassa ja niin ne pitäisikin saada käännettyä jo ennen estettä. Myöskin tokosta on tullut entistä vauhdikkaampaa hyvässä ja pahassa: kauko-ohjauksen nopeat ja paikallaan pysyvät asennonvaihdot ovat koiralle käytännössä punnertamista ja luoksetulossa täydestä vauhdista pysähdykset alkavat vaatia kropaltakin entistä enemmän, noin muutamia asioita mainitakseni. Viime aikoina jopa metsästyskokeet ovat menneet enemmän ja enemmän nopeaan kilpailulliseen suuntaan. Palveluskoirien suojeluharrastus eli IPO näyttää vähintään yhtä hurjalta. Mejä lienee ainoita lajeja, joissa rauhallisuus on vielä valttia.

  Nykyisin onkin niin, että mikäli haluaa koiran kanssa kisata, on melkein syytä käydä säännöllisesti hierojalla, fyssarilla ja/tai osteopaatilla, jotta koira pysyisi kunnossa. Näin vaikka sen kroppa ja luusto olisikin alunperin ollut ihan priimaa - saatika jos sillä on jonkinlainen perinnöllinen heikkous. Monet näistä selkämuutoksista, huonoista lonkista tai muista luuston ongelmista ei haittaa koiraa arjessa, mikäli se saa monipuolista liikuntaa vaihtelevassa maastossa vapaana juosten, mutta näissä lajeissa ne tulevat pian esiin. Erilaiset kiertoliikkeet ja etenkin loukkaantumiset ovat kaikille vaaraksi.  Nykyisillä slow motion-kameroilla saa hurjan näkisiä otoksia. Kun alla olevissa linkeissä olevia filmejä katsoo, niin voi miettiä, kuinka vaarallisia nuo erilaiset kiertoliikkeet ja loukkaantumiset voivatkaan olla:

Samat linkkeinä: 
Flyball slow motion
Frisbee slow motion
Agility slow motion

Luennoitsija miettikin sitä, että miten paljon voidaan jalostuksella tehdä. Hänen ratkaisunsa näihin repiviin harrastuksiin oli robottikoira.

Kysymys jalostuksen mahdollisuuksista avasikin monta lisäkysymystä. Mitä kaikkea harrastuskoiran tulisi kestää? Mikä on kestävä koira? Ja mikä on koiralle aivan epätyypillistä toimintaa, joka rikkoo terveenkin rakenteen herkästi? Miksi ihmisen kilpailuvietti voittaa monessa kohtaa turvallisuuden rajat? Miten voitaisiin pitää yllä koiran halua tekemiseen ja yhteiseen harrastamiseen koiraa rikkomatta? Mikä on kasvattajan ja mikä on ohjaajan vastuu? Voidaanko enää koskaan palata askelta taaksepäin hieman rauhallisempaan ja turvallisempaan koiraurheiluun?

Ja kaiken tämän jälkeen sanottakoon, että toko ja agility ovat rakkaita harrastuksia, mutta ne ovat vuosien varrella opettaneet, että loukkantumisriski on suuri ja esteet tulisi alunperin opettaa kunnolla ja turvallisesti. Joka treeneissä ei kannata mielestäni hypyttää mahdollisimman korkealta ja kovaa, vaan tehdä oikeita asioita oikeaan aikaan.

Tottelevaisesti paikalla

Jalostusneuvojien jatkokurssi tuli käytyä viime viikonloppuna ja se olikin suorastaan erinomainen. Luennoista kirjoitin jo uusimpaan, jouluksi ilmestyvään Springeri-lehteenkin, mutta jotain täytynee ajan kanssa laittaa blogiinkin, joskin se saa hieman odottaa. Springeri-lehden vikat artikkelitkin sain juuri lähetettyä Sarille, joten ensi viikolla oikoluku ja sitten vaan lehti painoon :) Lehteen tulee huimat 80 sivua. Olen siis ollut ahkerana, vaikkei sitä blogista voikaan päätellä...

Viikolla on taas treenailtu ohjatusti nejästi ja välillä vähemmänkin ohjatusti. Eilen illalla kouluttajat nauroivat, että ovat mitä ilmeisemmin pelotelleet puolet ryhmästä pois, kun meitä oli vain kolme kuudesta paikalla. Ajatella, että toiset lähetvät ulkomaille ja teatteriin, vaan päästääkseen tokotreeneistä ;) Raijan kanssa todettiin, että me ollaan vaan niin tyhmiä, että ilmestytään joka viikko paikalle eikä ymmärretä mitään pieniä vinkkejä...

Otetaankin tällä kertaa hieman liikekohtaisesti noita hyviä vinkkejä. Tämä on taas tällaista itselleni muistutukseksi kirjoitettua juttun.

Kierto-hyppyliike on ollut nyt työn alla joka kerta, kun on käyty Ojangossa. Sitä kun ei oikein muualla voi harjoitellakaan. Teemme pylpyrän kiertoja nykyisellään jo sekä hyppyjen että noutokapuloiden ohi ja se alkaa sujua entistä paremmin, kunhan muistaa pitää kriteerin selvänä:
a) Jos Raisa menee suorinta päätä kartion ympäri, lentää pallo palkaksi
b) Jos matkalla pyöritään, yritetään tehdä hyppyä, noutaa, pohtia, pysähdellä tai ihan mitä tahansa muutakin kuin kartiolle laukkaamista, niin vain kehut ja uusi yritys heti perään.
Essikin kiertää kartiota hieman vajaan viiden metrin päästä tätä nykyä.
Raisa ohjautuu hyvin kapuloille, mutta tarvitsee hyppäämiseen vielä hieman apua hyppy-käskyn ja pienen liikahdukseni muodossa. 

Tunnarissa on katsottu Essin kanssa rauhallista mielentilaa palkkaamalla kädessä olevasta kapulasta luopumista ja muutaman sekunnin kaunista pitämistä. Lisäksi ulkona Essi saa etsiä omaa kapulaa lehtikasan alta ja tekee hienosti töitä nenällä.

Seuraamisessa olen taas palautellut Raisun mieleen juoksusta pysähdyksiä ja pysähdyksestä juoksuun lähtöjä. Essin kanssa keskitytään hieman edempänä kulkemiseen, jotta näkisin koira hieman alaspäin katsoessani.

Zeta menee Raisan kanssa varsin hyvin, mutta seuraamisen ja zetan alussa liikkeelle lähdössä minun pitäisi muistaa antaa käsky ensin ja vasta sitten lähteä liikkeelle, muuten koiraparka jää kuin nalli kalliolle. Nauroin, että tästä on minulle huomautettu eka kertaa jo parikymmentä vuotta sitten, mutta kovapäinen on emäntäkin.

Kauko-ohjauksessa Essin kanssa on alettu tekemään liikkeitä takapään ollessa paikallaan ja etupään noustessa maassaolosta napakasti suoraan ylös ilman apuaskelta. Raisan kanssa puolestaan todettiin, että vanhukselle turvallinen suorittaminen on tärkeämpää kuin täydellinen tekniikka ja nyt keskitytään tekemään töitä myös häirittynä. Raisa tsemppasi hienosti, vaikka Mirjami yritti sitä lahjoa namilla. Mokiakin tuli, mutta kokonaisuudessaan olin tyttöön erittäin tyytyväinen!

Paikallaolot ovat edistyneet Raisan kanssa hurjasti ja se istuu ryhmässä topakasti, kunhan käyn välillä kurkkimassa piilosta ja kehumassa. Enää en käy väleissä palkkaamassa, vaan istumisen lopuksi palkkaan sen enkä komenna maahan heti paikalla istumisen jälkeen.

Ohjattu nouto alkaa näyttää koko ajan paremmalta purkille ohjausten ja merkin suhteen, merkittömälle merkille Raisa juoksee jo varsin hienosti, mutta ruutu on hieman levällään. Onneksi sitä päästään katsomaan ensi torstaina.

Tavoitteena on päästä kokeisiin tyttöjen kanssa ensi keväänä ja silloin haluan niiden ja itseni olevan varsin varmoja liikkeiden suhteen. Raisan kanssa eritoten ohjattu nouto, kiertohyppy, ruutu ja paikalla istuminen on saatava mahdollisimman varmoiksi.

Narttupennulle etsitään hyvää sijoituskotia!

Kaksi viikkoa syntyivät Pikon (Jangas Field Fennel) ja Aunen rakkaden hedelmät ja niitä tulikin mukavasti kolmen uroksen lisäksi jopa neljä narttupentua, joista saan itsekin ostaa yhden ja etsin sille nyt hyvää sijoituskotia. Pennut syntyivät siis 11.11.2015 eli ovat nyt kahden viikon ikäisiä ja pääsevät uusiin koteihinsa uuden vuoden alussa. Sijoituskotia toivoisin mieluiten pääkaupunkiseudulle tai kohtuu lähelle ainakin, halu harrastaa pennun kanssa on aina plussaa :) Sijoitussopimus tehdään kuten aina muutenkin Kennelliiton sijoitussopimuslomakkeella. Jos olet kiinnostunut sijoitusnartusta, otathan yhteyttä tiina.janka (at) gmail.com tai p. 041-5220221.

  Pennuista voi katsoa ensimmäisiä kuvia Doniol-kennelin sivuilta. Ja vanhemmista voi lukea lisää aiemmasta viestistä. Haluan ehdottomasti tästä pentueesta jatkoa itselleni, koska olen erittäin ihastunut Pikon luonteeseen eikä terveydessäkään tai työskentelyhalussakaan ole ollut valittamista. Pikolla on yksi kiva pentue jo aiemmin. Aune-emä on sekä mukavaluonteinen että hieman erisukuinen tultuaan Briteistä. Pikoa näenkin lähes viikoittain treeneissä ja se on paitsi innokas agility- ja mejä-harrastaja myös ihanan sosiaalinen niin ihmisten kuin muiden koirienkin kanssa.

Jangas Field Fennel eli Piko

Hulinaa ja tohinaa

Blogin kirjoittaminen on jäänyt, vaikkei syynä olekaan se, ettei mitään olisi tapahtunut - päinvastoin! Olemme treenailleet viime viikon taas tosi ahkerasti ja Ojanko on saanut käydä toisesta kodista, kun sinne ehdittiin aikas hirmuisen monta kertaa viikon aikana. Sen lisäksi viime viikonloppuna järjestettiin Tampereella Springerspanielit ry:n vuosikokous ja rotukohtaiset neuvottelut. Ja Springeri-lehden deadline osui samaan jamaan eli kiirettä pitää eikä käy aika pitkäksi.

   Aloitetaanpa nyt sitten rotukohtaisista, joissa suunniteltiin jalostustarkastusta ja hyväksyttiin avoimet glaukooma-listat kotisivuille. Viime vuosina on tullut tietoon useampiakin tapauksia rodussa ja niitä on varmasti ollut maailman sivu, mutta sattuivat nyt sellaisille ihmisille, jotka ottavat asiakseen tiedottaa asiasta, mikä on todella hyvä asia. Avoimuus on mielestäni ainoa tie asioiden parantamiseen. Rodun kasvatuksessa, kun ei ole niinkään minun ja sinun ja hänen kasvatit, vaan rodun geenipoolissa on myös tiettyjä sairauksia, jotka tulevat toisinaan esiin. Osaan tietysti vaikuttaa myös ympäristö. Jalostustarkastus on suunnitteilla ensi vuoden syksyyn.

   Vuosikokouksessa valittiin toimikunnat ja jatkan edelleen lehtitoimikunnassa, MH-toimikunnassa  ja walesien jalostustoimikunnassa vetäjänä. Tällä hetkellä lehti työllistääkin lähes päätoimisesti ja hommia riittää niin minulle, Marjukalle kuin Hennallekin. Toisaalta se on tosi kivaa ja antoisaa. Tämän syksyn hauskimpia artikkelita on ollut kirjoittaa Pompista eli Suomen ensimmäisistä walesinspringereistä, kun olemme käyneet tissitakiaisen (ja toisen kerran myös Niinan) kanssa vierailemassa Katariina Puolakkaisen luona. Oi, miten mukava ja sydämellinen ihminen ja on ollut äärettömän hauska kuulla juttuja menneistä vuosista.

  Sandy vaikuttaa edelleen tiineeltä, mutta tapaaminen siirtyikin ensi viikonloppuun. Pikon pennut syntyivät ja etsin edelleen narttupennulle hyvää sijoituskotia lähiseudulta, mutta täytynee laittaa pentueesta enemmän tietoja ihan omana juttunaan.

   Treenailtukin on siis ahkerasti: väillä yksin ja välillä seurassa. Loten, Essin, Hertan ja Danten kanssa on otettu paikallaolo- ja agilitytreenejä sekä ruutua, hyppyä ja muita kivoja harjoituksia. Ohjattuihin harjoituksiin ollaan päästy agilityyn Terhin oppiin sekä tokoilemaan Tiltun, Mirjamin ja Tiinan valvovan silmän alle.

  Agility on aika toivotonta tällä hetkellä, kun nyrjähtänyttä nilkkaani varoessani en osaa enää ajatella ja liikkua kunnolla. Aivot, aivot, mistä sais lisämuistia?

   Tokossa viikon kohokohta lieni Raisa kisamainen harjoitus, jossa tehtiin kisaanomaisesti liikkuroituna neljä liikettä putkeen. Valitsin tunnistusnoudon, zetan, luoksetulon ja kauko-ohjauksen. Näin liikkeistä kaksi oli samoja kuin viimeksi kisamaisessa treenissä ja kaksi uusia. Tällä hetkellä ruutu, paikallaolot luoksetuloineen sekä kierto-ohjattu hyppyineen ja noutoineen ovat edelleen ihan palasina, muut alkavat hiljalleen näyttää liikkeiltä.

Kisamaisessa tunnistusnoudossa Raisa meni laukalla kapuloiden luo, etsi määrätietoisesti oikean, nappasi sen suuhunsa ja ravaili pureskellen kapulaa luokseni. Eli edelleen saamme jatkaa kapulan nostoharjoituksia.

Zeta meni hyvin, jos unohdetaan oma epämääräinen liikkumiseni, joka on aika suuri haaste sen lisäksi, että muistaisin kuunnella käskyt, en ennakoisi ja seuraisin merkkejä asiallisesti.

Luoksetulossa kaikki siirtymät laukassa, eka seisominen hieman venyi, mutta muuten oli tosi hieno liike. Viimeisenä kauko-ohjaus, johon tarvittiin yksi kaksoiskäsky ja lisäksi Raisa nyt heiluu kuin heinämies tuttuun tyyliinsä, vaikkei juuri liikukaan paikaltaan.

Essin kanssa puolestaan katsottiin kauko-ohjausta Tiltun kanssa ja päädyttiin tekniikkaan, jossa Essin takaosa pysyisi koko ajan paikallaan. Nyt treenatan kurrea ja palkkaa etujalkojen osuessa uudestaan maahan, tämän avulla harjoitellaan myös napakat istumiset ja maahanmenot. Lisäksi harjoittelemme seisomaan nousua istumisesta niin, etteivät takajalat liikkuisi. Nami maahan eikä työntäen kädestä!
Paikalla olemiset sujuvat Essiltä lyhyeltä matkalla olemattoon treenimäärään nähden hyvin, mutta se kovin mielellään kuuntelisin muiden käskyjä ja jumppailisi vieressäni noin niin kuin muutenkin. Tartteepa tehdä töitä senkin kanssa vielä.

Raisan kanssa ollaan jatkaettu merkittömän merkin harjoittelua metsäpoluilla, jonne usein laitan pallon Raisan huomaamatta. Yleensä neiti lähtee hyvin juoksemaan 15 metrin päähän. Merkille menossa ollaan otettu kilpajuoksu käyttöön ja Raisa saa pallon, jos ehtii ennen minua merkille. johan on tullut vauhtia liikkeeseen. Nyt ei olla enää ihan niin tarkkoja ihan oikeasta paikasta, kun Raisa on ihan merkin lähellä (olkoon sitten oikealla tai vasemmalla puolella merkin takana).


  Hertta oli meillä ja Niinalla hetken aikaa hoidossa, kun perheen yksivuotias lapsi ja neitokainen keksivät hauskan vinkumisleikin: kun yksi kitisee, niin toinen alkaa mukaan. Jostain kumman syystä vanhempien hermot ovat olleet hiukkasen kireällä... Mustikka on puolestaan ollut syksyllä kipeänä ja Berit on luvannut jossain vaiheessa jakaa Mustikan tarinan, kunhan hän jaksaa sen kirjoittaa.

Väärään aikaan väärässä paikassa

Meille sitä aina sattuu ja tapahtuu. Nyt näyttää kuitenkin, että kerrankin olemme olleet ihan oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan, kun Sandyn (Jangas Huller om Buller) emäntä epäili vahvasti tyttösen olevan tiineenä: ruokahalu on loputon, painoa tullut pari kiloa lisää ja nisät ovat vaaleanpunaiset. Ensi viikonloppuna pääsen varmaan itsekin moikkaamaan Sandyä. (P.S. Sandy olikin vain valeraskaana eli väärin meni!)

   Vuosien varrella olen useampaankin kertaa sattunut joko a) väärään paikkaan tai b) väärään aikaan jonnekin. Viimeksi tänä viikonloppuna poikamme oli menossa ystävänsä 5-vuotispäiville eikä tämä huolehtivainen äiti ollut huomannut katsoa pojan lokeroa tarhassa, jossa kutsukortti (ja isänpäiväkortti!) olivat. Tarhasta soitettiin ystävällisesti minulle ja lähdimme lauantaina kauluspaitaan puetun pojan kanssa syntymäpäiville - huomataksemme, että ne järjestettiinkin vasta seuraavana päivänä! No, juhlat saatiin juhlittua sunnuntaina, äitiä huvitti ja poika meinasi saada itkukohtauksen, joka vältettiin kertomalla, mitä oli käynyt aikanaan. Soitimme mummulle ja muisteltiin vuosien takaista tapahtumaa ollessani teininä, kun koko perheemme oli kutsuttu tuttavaperheen tyttären häihin. Pynttäydyimme parhaimpiimme, lähdimme Finlaysonin kirkolle ja istuimme penkkiriviin ihmetellen, ettemme näe ketään tuttuja. Jonkinlainen juhlalehtinen paljasti, että hääpari oli väärä. Oikeat juhlat juhlittiin vasta seuraavana viikonloppuna, mutta olipahan harjoiteltu tuota pukemista ja lähtemistä ajoissa...

  Monesti koiriin liittyvissäkin tapahtumissa on käynyt samoin. Useampaankin kertaan olen saapunut lokakuun lopussa agilitykisoissa talkoolaisena. Paikan päälle päästyäni halli on ollut pimeänä eikä yhtään autoa ole seissyt parkkipaikalla. Aavemainen tunnelma lokakuisen aamun hämärässä, minä yksin autossani ja ympärillä vain hiljaisuus kisavalmistelujen sijaan. Onneksi tajusin sentään silloin, että kellot oli käännetty tuntia eteenpäin ja olin vain erittäin hyvissä ajoin paikan päällä. En tosin tiedä, miksei yksi tuollainen kokemus riittänyt, vaan harrastin sitä useampaankin kertaan...

   Olin aikanaan 9 vuotta Springerspanielit ry:n hallituksessa ja kokouksiin mennessäkin oli muutamaan kertaan hieman hämminkiä. Joskus sovimme Kavénin Sannan kanssa tapaavamme huoltoasemalla ja ajavamme loppumatkan samalla kyydillä. Huono juttu oli vaan se, että minä olin väärän tien varrella. Toisella kertaa yksin kokoukseen ajaessani olin vahingossa väärällä huoltiksella ja sain ajella vielä hyvän matkaa eteenpäin päästäkseni Pirkanhovin sijaan Pirkkalan ABC:lle.

   Kertaalleen osallistuin ihan yksin metsästyskoulutukseen, harmi vain ettei kouluttajiakaan saapunut paikalle. Olin päättänyt, etten sillä kertaa tapani mukaan myöhästy, vaan lähdemme Pilkottuun jo perjantai-iltana. Näin olisimme paikalla jo seuraavan aamun alkaessa. Niihin aikoihin Pilkottu oli melkein toinen kesämökkimme Katin ja Harryn kanssa, kun siellä osallistuttiin milloin mejä-koulutuksiin tai -kokeisiin, milloin taippareihin tai metsästyskoulutuksiin. Hieman ihmettelin illalla, ettei paikalle ollutkaan saapunut muita, mutta söimme eväitä, kävimme pitkällä lenkillä ja löysin meille sopivan sänkypaikan piha-aitasta, joka ei ollut millään lailla lukossa. Nukuimme yön kesäillan viileydessä ja heräsimme aamulla. Siinä vaiheessa herästyskellot kyllä soivat, kun koulutuksen piti jo alkaa eikä ketään muuta näkynyt mailla, ei halmeilla. Soitin Marjukalle ja kysyin, että olenkohan mahrollisesti paikan päällä vääränä viikonloppuna tai jotain muuta kummallista? Selvisi, että koulutus oli peruttu, kun kaivossa oli jotain vikaa ja Taina oli luullut Marjukan ilmoittavan minulle ja Marjukka puolestaan Tainan. Marjukka naurahti, että onneksi se olin vain minä, jolle ei ollut asiasta huomattu soittaa ;) Ja rehellisyyden nimissä, se lähinnä huvitti. Kävimme vielä pitkällä lenkillä koirien kanssa ja jatkoimme matkaa omalle mökille, joka ei ollut hirmuisen kaukana. Ei ollut siis eka eikä vika kerta. Seuraavaa kertaa odotellessa...