Se meni rikki

Viime viikonloppuna jalostusneuvojien jatkokurssilla eläinradiologi ja eläinlääketieteen erikoiseläinlääkäri Anu Lappalainen piti hyvän luennon aiheesta "Se meni rikki - onko reilua?". Kirjoitin joulun alla ilmestyvään Springeri-lehteen artikkelin luennosta, joten en tässä mene kovinkaan pitkälle luennon teemoihin, vaan käytetäänpä netin mahdollisuuksia hyväksi linkkien suhteen.

Luennolla puhuttiin osittain koirista, jotka on jalostettu viimeisen sadan vuoden aikana niin kummallisen malliseksi, että niillä on vaikeuksia hengittää, niiden aivot eivät mahdu enää kallon sisään, selkäranka on kuin korkkiruuvia, niiden lyhyet tappijalat eivät jaksa kannattaa runkoa tai liika nahka haittaa koiran elämää. Luuston viat voitiin nähdä myös röntgenkuvista. Muillakin luennoilla puhuttiin näistä RKO:n uusista säännöistä koiranäyttelyissä, joiden mukaan tuomarin tulee raportoida epäterveistä ulkonäköpiirteistä. Erityisen mielenkiintoinen oli artikkeli, johon luennolla viitattiin. Sadan vuoden aikana näet koiranjalostus on muuttunut risteytysjalostuksesta suljetun kantakirjan jalostukseksi ja erityisesti näyttelyiden takia on myös liioittelu saanut vallan. Hyvä linkki koirarotujen muuttuneesta ulkonäöstä löytyy siis alta:
100 vuotta koiran "jalostusta" (englanniksi)

Walesinspringerspanieli ei ole rotuna juurikaan muuttunut sadassa vuodessa. Yhä edelleen koiria syntyy toki monenlaisia ja monenmallisia ja näyttelykunnostuksen myötä välillä turhankin runsas ja kunnostettu turkki ehkä hieman näkyy, mutta keskimäärin rotu on hyvin samanlainen kuin 100 vuotta sitten:

Kuva alunperin linkistä

FI MVA Jangas Enttententten (syntynyt noin sata vuotta myöhemmin)

  Suurin osa muistakin harrastuskoirista on yhä edelleen rakenteeltaan liioittelemattomia. Ei siis voida sanoa, että niitä olisi jalostettu rikki, vaan päinvastoin niitä koitetaan tutkia ja jalostuksella karsia luustosairauksia enenevissä määrin. Luennoitsja oli listannut kolme faktaa näistä ns. "urheilukoirista":


1. Koiraurheilun lajeja on tullut lisää ja niiden suosio on suuri. Lajeista on tullut entistä enemmän kilpailupainotteisia ja nopeudesta on tullut tärkeä osa lajeja, jolloin vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Koirasta on samalla tullut ”urheiluväline”.

2.   Koirien hoitomahdollisuudet ovat parantuneet ja siksi koiria hoidetaan enemmän ja pidempään. Koirien asema ihmisen elämässä on muuttunut: nykyisin niitä hoidetaan fysioterapian, kipulääkkeiden ja keinonivelten avulla.

3     Jalostetaan ja jalostetaan, mutta silti ne menevät rikki! Ei ole reilua.

Itsekin olen huomannut kahdenkymmenen vuoden aikana hurjan muutoksen koiraharrastuksessa. 90-luvun alkupuolella agility oli aivan uusi laji Suomessa (olin eka kertaa alkeiskurssilla kesällä 1991): sitä suoritettiin hitaasti ja yleensä koiraa vasemmalla puolen ohjaten. Kilpailuissa 5 virhepisteen tuloksilla pääsi siitymään kakkosluokkaan eikä ohjauksesta tai esteiden nopeasta suorittamisesta ollut tietoakaan verrattuna nykypäivään. Kontaktit ohjattiin käden perässä, samoin pujottelu ja alkeiskurssilla putkessa saattoi ryömiä koiran lisäksi emäntä. TOKO oli jähmeää ja kurinalaista, koirafrisbee tai flyball - niitä ei ollut vielä keksittykään tai ainakaan niistä ei täällä puhuttu!

  Nykyisin agility ja toko ovat kilpailulajeja, joissa nopeudesta (tarkkuuden lisäksi) on tullut pitkälti paremmuuden mittari. Ollakseen mahdollisimman nopea, tulee pujotella nopeasti, juosta kontaktit kovalla vauhdilla, kääntyä ilmassa esteen päällä jne. Ehkä springereiden onneksi, ne ovat huonoja kääntymään ilmassa ja niin ne pitäisikin saada käännettyä jo ennen estettä. Myöskin tokosta on tullut entistä vauhdikkaampaa hyvässä ja pahassa: kauko-ohjauksen nopeat ja paikallaan pysyvät asennonvaihdot ovat koiralle käytännössä punnertamista ja luoksetulossa täydestä vauhdista pysähdykset alkavat vaatia kropaltakin entistä enemmän, noin muutamia asioita mainitakseni. Viime aikoina jopa metsästyskokeet ovat menneet enemmän ja enemmän nopeaan kilpailulliseen suuntaan. Palveluskoirien suojeluharrastus eli IPO näyttää vähintään yhtä hurjalta. Mejä lienee ainoita lajeja, joissa rauhallisuus on vielä valttia.

  Nykyisin onkin niin, että mikäli haluaa koiran kanssa kisata, on melkein syytä käydä säännöllisesti hierojalla, fyssarilla ja/tai osteopaatilla, jotta koira pysyisi kunnossa. Näin vaikka sen kroppa ja luusto olisikin alunperin ollut ihan priimaa - saatika jos sillä on jonkinlainen perinnöllinen heikkous. Monet näistä selkämuutoksista, huonoista lonkista tai muista luuston ongelmista ei haittaa koiraa arjessa, mikäli se saa monipuolista liikuntaa vaihtelevassa maastossa vapaana juosten, mutta näissä lajeissa ne tulevat pian esiin. Erilaiset kiertoliikkeet ja etenkin loukkaantumiset ovat kaikille vaaraksi.  Nykyisillä slow motion-kameroilla saa hurjan näkisiä otoksia. Kun alla olevissa linkeissä olevia filmejä katsoo, niin voi miettiä, kuinka vaarallisia nuo erilaiset kiertoliikkeet ja loukkaantumiset voivatkaan olla:

Samat linkkeinä: 
Flyball slow motion
Frisbee slow motion
Agility slow motion

Luennoitsija miettikin sitä, että miten paljon voidaan jalostuksella tehdä. Hänen ratkaisunsa näihin repiviin harrastuksiin oli robottikoira.

Kysymys jalostuksen mahdollisuuksista avasikin monta lisäkysymystä. Mitä kaikkea harrastuskoiran tulisi kestää? Mikä on kestävä koira? Ja mikä on koiralle aivan epätyypillistä toimintaa, joka rikkoo terveenkin rakenteen herkästi? Miksi ihmisen kilpailuvietti voittaa monessa kohtaa turvallisuuden rajat? Miten voitaisiin pitää yllä koiran halua tekemiseen ja yhteiseen harrastamiseen koiraa rikkomatta? Mikä on kasvattajan ja mikä on ohjaajan vastuu? Voidaanko enää koskaan palata askelta taaksepäin hieman rauhallisempaan ja turvallisempaan koiraurheiluun?

Ja kaiken tämän jälkeen sanottakoon, että toko ja agility ovat rakkaita harrastuksia, mutta ne ovat vuosien varrella opettaneet, että loukkantumisriski on suuri ja esteet tulisi alunperin opettaa kunnolla ja turvallisesti. Joka treeneissä ei kannata mielestäni hypyttää mahdollisimman korkealta ja kovaa, vaan tehdä oikeita asioita oikeaan aikaan.