Hyppiäis-Pöppiäinen

Tänä vuonna onkin vaan sairasteltu tässä huushollissa. Aloitin vatsataudilla, josta siirryin helposti migreeniin juuri saneeratun koulun vielä uuden kemikaalintuoksuisessa tilassa ja siitä ihan noin niin kuin huomaamattaa lievään flunssaan, joka vie äänen ja voimat. Tähän pikanttina lisänä armas siippani ja rakkatemme hetelmä (4 v) makasivat melkein 40 asteen kuumeessa viime viikon. Olo on siis suorastaan öööh... kuraan kuollut. Mieheni ilmoitti ystävällisesti viime viikolla, että kotimme on kuin "bombarderat horhus". Että siitä ei kai voi kuin parantaa?

Pippi Pöppiäinen on toipilas, jonka pitäisi levätä. Ei mene ihan putkeen sekään. Sen kanssa ei saisi treenata. Mutta jotakuin ainoa asia, joka pitää meidät jotenkuten järjissämme on se mainittu treenaus. Nyt kun ei olla treenattu kahteen päivään neiti on ehtinyt:
- jahdata pihassa pikkulintua täyttä laukkaa. Sääli vain, että parkkeerattu auto hyökkäsi eteen. Lintu väisti, Pippi ei. Olka otti osumaa. Toivottavasti ei auto saanut kuhmua, en meinaan uskaltanut kauheasti ihmistoipilaalle tätä tapahtumaa mainostaa.
- pikkuneiti oli syönyt puuterirasian ja rikkonut peilin matolle, josta syystä en halunnut sitä matolle imuroidessani. Laitoin siis nuoren hurjan vanhalle puolelle portin taakse, mutta sieltä hypättiin taas 80 senttinen aita ja kolme rappusta alaspäin suoraan laminaatille.
- Pippi hyppäsi eilen sängyllemme, josta meinasin nostaa sen kauniisti alas. Jotenkin onnistuin horjahtaa ja se putosikin lattialle kyljelleen.
- Sissi istui kahdesti saman päivän aikana Pipin etupään päälle sohvalle koheltaessaan. (Neiti sai kuulla asiasta ja mm. tästä syystä ennen niin kiva äiti on nykyään vain ilkeä, jotta tuli sekin selväksi).
- Pippi on hyppinyt ylös ja alas sohvalle näitä päivinä kymmeniä kertoja. Erityisesti innostuneet loikat selkämyksen yli liukkaalle laminaattilattialle näyttävät lähinnä joiltain itsemurhaiskuilta.
- kertaalleen se hyppäsi ikkunaan sohvalta ja putosi sohvan ja lipaston välistä alas kerien.

Eli veikkaan, että kevyt treenaaminen on tähän verrattuna ihan pulun pissi valtameressä. Lähdemme siis hyvällä omalla tunnolla illalla koiratanssitreeneihin, joissa tedään toki vain rauhallisia temppuja. Agilitystä pidetään  taukoa eikä muutenkaan treenata mitään etupäätä rasittavaa.

Minulta kyseltiin, että mitäs Pipille sitten on sattunut. Sen kun tietäisi. Sen elämä on kuin jokin supermiessarjakuva, jossa supermieheltä onkin kadonnut ne supervoimat, mutta tyyppi luulee voivansa lentää ja pelastaa koko maailman. Ihme, että pää on vielä tallella, kun tuota touhua katselee. Epäilen, että nykyään polttupuuksi laitettu pihakantomme on saattanut hyökätä pahaa-arvaamattoman koiraneidin kimppuun. Tai ehkä kottikärryt. Tai parkkeerattu auto. Tai huomaamaton rakennus. Tai kanties kaivo. Tai joku koirakaveri. Tai Sissin polkupyörä. Tai... ymmärrätte varmaan.

   Nyt tyttö kulkee kuitenkin villajumpperissa ja koitan saada sen heti helmikuussa 1-vuotispäivän jälkeen ortopedille ja virallisiin luustokuviin. Ja jatketaan kraniointia ja osteopaatilla käyntiä. Voi kun olis yhtä selkäet suunnitelmat oman olon parantamiseksi ;)