Pettymyksien kevät ;)

Tänään oli tarkoitus hakea Lyyli meille, mutta pettymykseksi oli todettava, ettei meille tulekaan pentuja tänä keväänä. Tässä vaiheessa tiineydestä ei enää olisi voinut erehtyä, mutta Lyyli on vaan elämänsä kunnossa ja mahdollisesti valeraskaana, mutta pentuja ei valitettavasti tule. Meillä on harvoin jäänyt astutettuja narttuja tyhjäksi ensimmäisten vuosien jälkeen, mutta tänä vuonna sekä Elli että Lyyli ovat jääneet tyhjäksi. Kummatkin on tarkoitus astuttaa seuraavasta juoksusta, mutta onhan tänä pettymys. Etenkin tällä kertaa, kun pennut olisivat olleet täydelliseen aikaan touko-kesäkuussa ja saaneet nauttia ulkoilusta pihalla. Tähän kevääseen olisi todellakin kaivattu piristystä.

  Jotain hauskaakin. Lyylin perheen luona saatiin ihastella viikonloppuna kuoriutuneita tipuja.

Martan kevät

Lotta laittoi ihania kevätkuvia Martasta eli Jangas Plättä Kiljunen. Tässä niitä muidenkin ihasteltavaksi:

Martta on minulla sijoituksessa, mutta valitettavasti keväälle suunnitellut näyttelyt ja lonkkakuvat siirtyvät hamaan tulevaisuuteen. Toivottavasti syksyllä päästäisiin kuitenkin taippareihin P- ja O-pentueiden kanssa :)

Rentoa porukkaa

Aloitetaanpa hyvin rennon N-pentueen kuvilla, kaikki ovat omistajien nappaamia otoksia. Kyllä näitä katsella itsekin rentoutuu:

Esme (Jangas Nice Weather For Ducks)

Cafu (Jangas No Wind of Blame)

Mai (Jangas Never Worry)

Nipa (Jangas Nonesuch)

Viime päivät ollaankin vietetty aurinkoisessa säässä ja Sissi on ystävällisesti lupautunut kuvaamaan niin koiratanssin pujottelutreenejä kuin hypokoirajuttujen L-rataakin. Lopputulokset ovat yleensä olleet aika hauskoja, joskaan eivät ihan sellaisia kuin olin ajatellut.

  Raisan korva ei meinaa oikein parantua, joten koko ajan on hieman huoli vanhuksesta. Kohta ei lopetuspäätöstä enää voi siirtää kauemmaksi, jos mummoa ei saada kuntoon.

   Lyyli puolestaan kuulemma on mahastaan pyöristynyt ja tulee ensi viikolla luoksemme. Pentuja on kyselty todella paljon ja olen tällä kertaa ihan pyörällä päästäni, kun en ole tietenkään ketään päässyt tapaamaan. Aiempina vuosina on ollut useampi jo tutuksi tullut koti odottamassa. Mieluiten tietysti haluaisin pennut lähiseudulle aktiivisiin ja harrastaviin koteihin. Josko ollaan viisaampia ensi viikolla kun voi nähdä, onko pentuja tulossa vain muutama vai kunnon lauma.

Pääsiäissunnuntain "paksukainen"

Tänään päästiin viimein Lyyliä eli Jangas Kajsa Kavat katsomaan. Lyyli astutettiin Oskulla tasan viisi viikkoa sitten ja yleensä tässä vaiheessa voi tuntea, josko pentuja on tulossa. Kuukausi on kökitty kotona, joten päätimme lähteä kooko perheen voimin reissuun ja ajateltiin käydään luukin kartanossa hakemassa Take away-lounasta, kun sellaista kerran mainostettiin. Tihkusateessa saavuttiin kartanolle, mutta ovet olivat lukossa ja ravintola tyhjä. Onneksi Shell oli auki ja sieltä saatiin ruoat autoon. Olikin ensimmäinen kerta, kun koko perhe söi lounaan autossa ;) Onneksi auton takakontissa oli koirien lakanat, jotka olivat vieläpä melko puhtaat, joten lapset ja minä saimme ne syliimme suojaksi.

Lyyli viisi viikkoa sitten Oskua liehittelemässä

  Jatkoimme matkaamme Nummelaan, jossa vastassa oli Lyyli, joka näytti ihan tavalliselta walesilta eikä enää nälkäkurjelta. Astutuksen jälkeen se on kuulemma syönyt kuin hevonen, mutta nirsoillut viime viikkoina. Pieni masu tuntui, mutta pentujen määrää en osaa arvailla. Nisät olivat hieman roosanpunaiset. Ulkonäöltään Lyyli siis vastaa ihan peruswalesia, mutta ennen tiineyttä se on ollut langan laiha tyyppi, kuten äitinsäkin aikanaan. Lyylin lisäksi pääsimme myös katsomaan kukkoa ja kahta kanaa sekä hautomakoneessa olevia munia. Kun parin viikon päästä haemme Lyylin meille, niin saamme varmaan ihastella tipujakin. Toivottavasti tulevina viikkoina tiineys varmistuu ja masu alkaa toden teolla kasvaa :)

Lyyli 5 viikkoa astutuksesta

Viima-emänsä oli vastaavasti viisi viikkoa astutuksesta Lyyliä ja sen sisaruksia odottaessaan seuraavissa kuvissa:
https://jangas-kennel.blogspot.com/2016/01/viiman-tiineyspaivakirjaa.html

Pääsiäinen korona-aikana

Tällä kertaa pääsiäinenkin on hieman erilainen. Useimmiten olemme lähteneet Tampereelle mummulaan ja Stig on siitä jatkanut Sebastianin kanssa vielä Maalahteenkin. Nyt meitit on eristetty Uudelleemaalle. Onneksi ilmat ovat suosineet ja pihalla on treenattu, laitettu maahan kukkasipuleita ja nautittu uringonpaisteesta. Lapset harjoittelevat pyöräilyä, Pipin kanssa treenataan noutoa, malttia, rally-tokon käännöksiä, koiratanssimooveja ja lisäksi vaan touhuillaan yhdessä. Raisan korvatipat ovat taas helpottaneet oloa ja nyt eletään todellakin päivä kerrallaan. Mummo kuljeskelee pihalla ja ilmoittaa haukahtamalla halutessaan sisälle. Se tuntuu lukevan ajatuksia, vaikkei enää mitään kuulekaan.

Huomenna mennään katsoaan Lyyliä ja sitten olen toivottavasti viisaampi sen mahdollisen tiineyden suhteen. Astutuksesta on tänään kulunut viisi viikkoa. Nyt on vielä kovin hankala vastata pentukyselyihin, kun ei tiedä onko pentuja syntymässäkään...

   Raisa ehti olla viikon kipeänä ja huomaan huolehtineeni paljon enemmän koiravanhuksesta kuin koronasta. Huoli kuitenkin vie paljon voimia. Sain viimein ladattua kuvia viime viikkojen touhuista, joten tässä niitä. Viime viikot ovat olleet Raisasta huolehtimista lukuun ottamatta varsin aurinkoisia. No, kyllä me kouluun kaivataan kaikki - niin alakoululainen Sebastianin kuin me opetkin. Sissin mielestä tarhassa olisi plajon hauskempaa.

Pippi osallistuu ihan kaikkeen - myös leipomiseen.

Sissi on opettanut Pipin häkkeilemään (kanssaan).

Aprillia, aprillia! Stig huijasi koko porukkaa, että pihaan olisi eksynyt peura ;)

Kissoja, koira ja pupu. Sekä taiteilija itse.

Koettelemuksien kiirastorstai

Olipahan päivä tämäkin. Aamupäivä meni ihan mukavasti koulussa käydessä ja siellä Teamsia opetellessa (kunhan sain uuden työkoneen, niin alkoi homma luistaa - edellisestä meinaan puuttui kamera ja mikrofoni!). Olen ollut jo useamman viikon huolissani Raisasta. Se on täynnä pingispallon kokoisia patteja ja lisäksi se sai juuri pari viikkoa sitten antibioottikuurin alkavan kohtu- ja pissatulehduksen takia. Kokemukseni mukaan, kun 13-vuotiaalla vanhuksella alkaa olla elämänsä ensimmäiset tulehdukset on se merkki siitä, että vastustuskyky on pettämässä. Niin on käynyt yhtä lailla Etta-noutajan kuin Harry-walesin kanssa. Sain ajan Kososen Marjalle ja Raisan korvasta löytyi bakteereja ja hiivaa ja se sai korvatipat 10 päiväksi. Tosin puhuttiin, että jos ne eivät auta tai kun seuraava tulehdus iskee, niin lopetus alkaa olla ajankohtaista. Raisa ei halua enää lenkkeillä Stigin kanssa, sen takaosa on jo aika kuivunut ja viimeisen viikon se taas ollut selvästi kipeä. Yhteinen aikamme on käymässä loppuun ja ajatuskin Raisasta luopumisesta tuntuu vaikealta. Se on näet ehdottomasti yksi noista "elämäni koirista". Pieni nappisilmä, jonka valitsin jo pentulaatikossa sen aina hakiessa katsekontaktia. Siitä kasvoi mahtava harrastuskaveri agilityyn, tokoon, rally-tokoon ja vanhemmiten kokeilimme myös nose workia ja koiratanssia. Saipa se useamman valionbarvon näyttelyistäkin. Se kasvoi sinkkunaisen koirasta, pariskunnan ja lapsiperheen koiraksi. Se kasvatti pentunsa, joiden elämää sain etuoikeutettuna seurata harvinaisen paljon. Vanhemmiten siitä on tullut kiltti ja suloinen nallekarhu, silti aina innokas treenaamaan kanssani. Toista Raisa-riesaa ei ole eikä tule. Sen kanssa on naurettu monet naurut, iloittu monet ilot ja toki itkettykin monet itkut. Se on kulkenut elämässäni noin kolmasosan kanssani. Lapset eivät ole koskaan eläneet ilman Raisaa.

   Matka eläinlääkäristä kirkasta auringonlaskua kohden meni sekavissa tunnelmissa. Kotona avasin portin ja ajaessani pihaan onnistuin tuuppaamaan porttia pitävän kannon kumoon ja sain koko auton kyljen raavittua portin iskeytyessä auton kylkeen. Harmitti ihan vietävästi. Ja vielä enemmän harmitti varmasti Stigiä, jolle auto on pyhä. Sanotaan, että historia toistaa itseään ja totuus on, ettei minun koskaan tulisi ajaa tunteiden ollessa pinnassa. Silloin voi esimerkiksi vahingossa kolaroida bussin kylkeen, koska eihän noi huomaamattomia menopelejä voi aina nähdä. Tämä tapahtui Ruotsissa armon vuonna 2002 astutusreissulla juuri astutuksen onnistuttua ja kuultuani, että progen mukaan oli jo liian myöhäistä. Ei tullut pentuja ei, mutta siitä kuukauden päästä moottoritiellä isäni korjaama nokkapelti kylläkin pamahti tuulilasiin. Onneksi siinäkään ei käynyt mitään vakavaa.

  Pieni valkoinen sitikkani sai aikanaan nimen Terttu Penelope. Se oli kuin pieni marjaterttu ja siihen aikaan kuuntelimme Saijan kanssa Leilaa ja Annukkaa radiosta ja muistini mukaan jommalla kummalla oli hyvin hienolta kalskahtava toinen nimi. Niinpä Tertusta tuli Terttu Penelope eli ihan vaan arjessa Tepa. Tepan kanssa sattui vuosien varrella yhtä ja toista. Toisia koiria ei unhoita, mutta tuntuu ettei ihan kaikkia autojakaan unohda, vaikka Tepan pikku kolhuista en ollutkaan mitenkaan kauhuissani. Ylioppilaskylässä rikottu akkuna lähinnä harmitti ja hetken päästä alkoi nauruttaa, kun mietin rosvon nenän nyrpistystä hänen voidessaan todeta koiralle, oksennukselle ja lialle haisevan menopelini sisälmyksen ödöörit. Kati näet voi ensimmäiset vuotensa aina pahoin autossa ja pienessä kaarassa se tietysti istui takapenkillä. Ruotsissakaan Tepasta ei varastettu kuin bensat, mikään muu pitkin tannerta levitelty tavara ei kelvannut. Kerrassa kummallista. 

  Sanotaan, että kirjoittaminen on terapiaa ja niin tuntuu kohdallani olevan. Aloitin kirjoittamisen itku kurkussa ja päädyin muistelemaan menneitä kahjouksia ja nyt on hymy huulilla. Kiirastorstain jälkeen koittaa pitkä perjantai, joten sitä odottelemaan. Pääisiäispyhinä on tarkoitus päästä katsomaan Lyyliä, jotta tietäisi onko pentuja odotettavissa.

Voiko ikää olla yli neljäkymmentä, jos on yhtä kohelo kuin kaksikymppisenä? Kas siinäpä pulma tälle illalle. Sanoisin, että voi. Miksei sitä koskaan opi? Kysynpähän vaan. Olen aina ihmetellyt, miksi minulle sattuu ja tapahtuu. Kaupassakin olen useampaan kertaa ottanut vahingossa jonkun toisen ostoskärryt ja saanut joskus (siis ennen koronaaikaa ;) hyvin kiukkuisia katseita ja kommentteja, vaikka moka onkin käynyt ilmi heti alkuunsa. Onpa joku joskus vahingossa alkanut täyttää minun kärryjänikin, mutta silloin olen vain nauranut ja todennut, että sattuuhan sitä...