Koettelemuksien kiirastorstai

Olipahan päivä tämäkin. Aamupäivä meni ihan mukavasti koulussa käydessä ja siellä Teamsia opetellessa (kunhan sain uuden työkoneen, niin alkoi homma luistaa - edellisestä meinaan puuttui kamera ja mikrofoni!). Olen ollut jo useamman viikon huolissani Raisasta. Se on täynnä pingispallon kokoisia patteja ja lisäksi se sai juuri pari viikkoa sitten antibioottikuurin alkavan kohtu- ja pissatulehduksen takia. Kokemukseni mukaan, kun 13-vuotiaalla vanhuksella alkaa olla elämänsä ensimmäiset tulehdukset on se merkki siitä, että vastustuskyky on pettämässä. Niin on käynyt yhtä lailla Etta-noutajan kuin Harry-walesin kanssa. Sain ajan Kososen Marjalle ja Raisan korvasta löytyi bakteereja ja hiivaa ja se sai korvatipat 10 päiväksi. Tosin puhuttiin, että jos ne eivät auta tai kun seuraava tulehdus iskee, niin lopetus alkaa olla ajankohtaista. Raisa ei halua enää lenkkeillä Stigin kanssa, sen takaosa on jo aika kuivunut ja viimeisen viikon se taas ollut selvästi kipeä. Yhteinen aikamme on käymässä loppuun ja ajatuskin Raisasta luopumisesta tuntuu vaikealta. Se on näet ehdottomasti yksi noista "elämäni koirista". Pieni nappisilmä, jonka valitsin jo pentulaatikossa sen aina hakiessa katsekontaktia. Siitä kasvoi mahtava harrastuskaveri agilityyn, tokoon, rally-tokoon ja vanhemmiten kokeilimme myös nose workia ja koiratanssia. Saipa se useamman valionbarvon näyttelyistäkin. Se kasvoi sinkkunaisen koirasta, pariskunnan ja lapsiperheen koiraksi. Se kasvatti pentunsa, joiden elämää sain etuoikeutettuna seurata harvinaisen paljon. Vanhemmiten siitä on tullut kiltti ja suloinen nallekarhu, silti aina innokas treenaamaan kanssani. Toista Raisa-riesaa ei ole eikä tule. Sen kanssa on naurettu monet naurut, iloittu monet ilot ja toki itkettykin monet itkut. Se on kulkenut elämässäni noin kolmasosan kanssani. Lapset eivät ole koskaan eläneet ilman Raisaa.

   Matka eläinlääkäristä kirkasta auringonlaskua kohden meni sekavissa tunnelmissa. Kotona avasin portin ja ajaessani pihaan onnistuin tuuppaamaan porttia pitävän kannon kumoon ja sain koko auton kyljen raavittua portin iskeytyessä auton kylkeen. Harmitti ihan vietävästi. Ja vielä enemmän harmitti varmasti Stigiä, jolle auto on pyhä. Sanotaan, että historia toistaa itseään ja totuus on, ettei minun koskaan tulisi ajaa tunteiden ollessa pinnassa. Silloin voi esimerkiksi vahingossa kolaroida bussin kylkeen, koska eihän noi huomaamattomia menopelejä voi aina nähdä. Tämä tapahtui Ruotsissa armon vuonna 2002 astutusreissulla juuri astutuksen onnistuttua ja kuultuani, että progen mukaan oli jo liian myöhäistä. Ei tullut pentuja ei, mutta siitä kuukauden päästä moottoritiellä isäni korjaama nokkapelti kylläkin pamahti tuulilasiin. Onneksi siinäkään ei käynyt mitään vakavaa.

  Pieni valkoinen sitikkani sai aikanaan nimen Terttu Penelope. Se oli kuin pieni marjaterttu ja siihen aikaan kuuntelimme Saijan kanssa Leilaa ja Annukkaa radiosta ja muistini mukaan jommalla kummalla oli hyvin hienolta kalskahtava toinen nimi. Niinpä Tertusta tuli Terttu Penelope eli ihan vaan arjessa Tepa. Tepan kanssa sattui vuosien varrella yhtä ja toista. Toisia koiria ei unhoita, mutta tuntuu ettei ihan kaikkia autojakaan unohda, vaikka Tepan pikku kolhuista en ollutkaan mitenkaan kauhuissani. Ylioppilaskylässä rikottu akkuna lähinnä harmitti ja hetken päästä alkoi nauruttaa, kun mietin rosvon nenän nyrpistystä hänen voidessaan todeta koiralle, oksennukselle ja lialle haisevan menopelini sisälmyksen ödöörit. Kati näet voi ensimmäiset vuotensa aina pahoin autossa ja pienessä kaarassa se tietysti istui takapenkillä. Ruotsissakaan Tepasta ei varastettu kuin bensat, mikään muu pitkin tannerta levitelty tavara ei kelvannut. Kerrassa kummallista. 

  Sanotaan, että kirjoittaminen on terapiaa ja niin tuntuu kohdallani olevan. Aloitin kirjoittamisen itku kurkussa ja päädyin muistelemaan menneitä kahjouksia ja nyt on hymy huulilla. Kiirastorstain jälkeen koittaa pitkä perjantai, joten sitä odottelemaan. Pääisiäispyhinä on tarkoitus päästä katsomaan Lyyliä, jotta tietäisi onko pentuja odotettavissa.

Voiko ikää olla yli neljäkymmentä, jos on yhtä kohelo kuin kaksikymppisenä? Kas siinäpä pulma tälle illalle. Sanoisin, että voi. Miksei sitä koskaan opi? Kysynpähän vaan. Olen aina ihmetellyt, miksi minulle sattuu ja tapahtuu. Kaupassakin olen useampaan kertaa ottanut vahingossa jonkun toisen ostoskärryt ja saanut joskus (siis ennen koronaaikaa ;) hyvin kiukkuisia katseita ja kommentteja, vaikka moka onkin käynyt ilmi heti alkuunsa. Onpa joku joskus vahingossa alkanut täyttää minun kärryjänikin, mutta silloin olen vain nauranut ja todennut, että sattuuhan sitä...