Viimeinen viikko on taas ollut kohdallani aikamoista tunteiden vuoristorataa. Mielestäni suhtaudun kuolemaan varsin rauhallisesti, mutta jostain syystä Raisan poismeno noin kuukausi sitten kuitenkin minut hiukan riisti raiteiltaan. Olen heräillyt öisin ja ollut hieman allapäin, huomasin jo hieman ennen Raisan lopetusta, että tieto walesi-ikätovereiden Ruffen ja Lissun poismenosta kolahti minuun tavallista enemmän. Kummallisinta on sellainen määrittelemätön paha olo, joka jostain syystä jäi loppulomaa varjostamaan. Ehkä onneksikin koulut alkavat ja pian on taas paljon uutta mietittävää.
Pipin kanssa olemme treenanneet ahkerasti hypokoirien käytöstestiä varten. Rauhallisessa mielentilassa kaikki sujui hyvin, mutta heti jos minä tai Pippi hermostutaan alkaa perusta murtua. Aamulla Pipillä oli vatsa (epätavallista kyllä) löysällä ja se oli kakannut matolle. Itse testissä saavuimme paikalle ihan viime hetkellä (vaikka lähdettiin aamulla hyvissä ajoin matkaan) ja saimme arvonnassa numeron 1. Pippi oli siis pissattamatta ja itse olin aivan jännityksestä sekaisin - siis oikeasti hyvä kun muistin nimeni. Testiin mentiin vetämistä hilliten ja Pippi haukahteli - ei todellakaan normaali olotila. Meinasin heittää hanskat tiskiin jo tuossa vaiheessa ja todeta, että me ei vaan pystytä just nyt mihinkään rationaaliseen toimintaan! Tuomari oli todella kiva ja rauhitteli, että tutustukaa vaan rataan ja leikitä ja palkitse koiraa. Pippi hieman rauhoittuikin ja selvitti suuren osa tehtävistä: käsittelyt hyvin, seuraamiset ja ihmisen sekä rullatuolin ohitukset jotensakin ok. Luoksetulot se osaa tokoa ajatellen jo varsin näppärästi täyttä laukkaa perusasentoon, mutta nyt se kurvasi oikealle puolelleni, josta kytkin sen. Koiran ohituksessa kuitenkin väärä mielentila näkyi ja sitä piti haukkua enkä todellakaan enää hallinnut hermojani. Myöskään Stigin kanssa odottamisesta ei tullut mitään, vaikka olimme saaneet ne jo sujumaan treeneissä. Niinpä pettymys itseeni oli kova. Millä opin hillitesemään hermoni? Lisäksi petyin testiin valmistautumiseeni, koska me kummatkin tarvitsisimme tarpeeksi aikaa rauhoittua ennen testiä. Muttei toisaalta myöskään liikaa, koska viimeksi 2,5 tuntia oli niin pitkä aika, ettei Pippi enää jaksanut.
Pettymysten kanssa on vaan elettävä. Onneksi viikonlopuksi pääsimme mökille uimaan, nauttimaan luonnosta, vadelmien ja mustikoiden poiminnasta, metsässä samoilusta ja luonnon rauhasta. Pippi pääsi lyhyelle mejä-jäljellekin, jonka se selvitti suorastaan erinomaisesti ja jälkitarkasti, vain toisesta kulmasta mentiin ohi ja sen olinkin saanut hieman hassuun paikkaan.
Maanantaina Niina tuli pitämään Nose work-treeniä ja mukana oli tälä kertaa vanhempia poikia. Itse tein hajutyöskentelyä purkkien ja laudan kanssa ja Niina opasti nose workin varsinaisten osa-alueiden laatikko-, sisä- ja ulkoetsinnän pariin. Mukana olivat Jawa, Billy, Nipa ja Redi. kaksi viimeksi mainittua innostui purkkien kanssa työskentelystä ja teki tarkkaa työtä niiden parissa, kaksi ensimmäistä pitivät enemmän eukalyptustuoksun yhdistämisestä namien etsintään.
Eilen pääsimme pitkästä aikaa Elinan ohjattuihin rally-tokotreeneihin ja saimme harjoitella alokasluokan raaa kahdessa osassa kisamaisesti. Varsin hyvin Pippi jo alkaa osatakin! Kisoihinkin on ilmoittauduttu loppukuusta. Jännää! Onneksi pääsemme jatkamaan kurssilla elo-syyskuun ajan.
Eteenpäin, sano akka lumessa. Rally-tokokisat, taippari ja uusi HTK (hypokoirien käytöstesti) on vielä suunnitteilla syksyyn ellei sitten korona pyyhkäise kaikkea mennessään. Ei saisi verrata koiria tai myöskään olosuhteita keskenään. Pöppis oli pitkään kipeänä talvella, hypokoirakoulutus on ollut sillä ensi sijalla ja koronakin kuritti. Raisa kuitenkin samassa iässä oli palkittu tokon alo1-tuloksilla, selvittänyt taipparin, saanut ekan sertin näyttelystä ja alkoi heti 18 kuukauden iässä kisata agilityssä, jossa pääsimme kolmosiin ennen 2-vuotispäivää ;) Toisaalta Pippi ei juuri olisi voinut edes käytännössä osallistua oikein mihinkään, kun kaikki on peruttu... Ja Raisan ollessa nuori asuin yksin kahden koiran kanssa, nyt ilokseni aikani jakaa ihana ja vaativa perhe. Raisaa on vaikea unhoittaa, mutta Pipin pitää saada olla erinomainen oma itsensä ilman vertailua toiseen. Monella tapaa se on helpompi ja sillä on parempi itsehillintä, jonka takia se tuntui aluksi mielestäni hiukan hassultakin kouluttaa. Se kun miettii ennen kuin tekee!
Kuviakin on taas kamerassa, mutta edelleen meillä kärsitään nettiongelmista ja läppärille kuvien saaminen on aikamoisen kikkailun takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti