Tällä viikolla alkoi syksyn kestävä rupeama, jolloin vietän joka toinen viikko HSKH:n kentillä ohjatusti aikaa neljänä päivänä viikossa, joka toinen viikko treenejä kerääntyy vain yksi (tai kaksi). Kiva päästä vihdoin ja viimein kunnolla treenailemaan koirien kanssa, kun kulunut vuosi on ollut sen suhteen ihan toivotonta, koska
a) En ole itse kyennyt muistamaan käskyjä, käsimerkkejä tai muutakaan tarpeellista. En ole kyennyt palkkaamaan oikea-aikaisesti ja pitämään kriteeristä kiinni. Viime syksyn aivot olivat ihan puuroa nukkumattomuuden takia. Totesin paremmaksi luopua toiminnasta, joka aiheutti enemmän haittaa kuin hyötyä.
b) Keväällä minut määrättiin vuodelepoon pariksi kuukaudeksi. Se ei edesauttanut minkäänlaista harjoittelua.
c) Raisa kipuili elokuun alussa, kun vihdoin olisin itse pystynyt johonkin. Onneksi sain osteopaattiajan neidille ensi viikolle.
 |
| Näin on meillä eletty kesän ajan - missä se treenihetki viipyy? |
Ei ole helppoa ei. Ja selityksiähän aina löytyy ;) Nyt siis kuitenkin ollaan päästy tekemisen makuun, joten lienee hyvä laittaa itsellekin tänne muistutusta, mitä on tehty ja mitä pitäisi vielä saada aikaiseksi.
Essin kanssa käydään joka toinen viikko maanantaisin agilityssä ja jatketaan Kaitilan Terhin ryhmässä. Ryhmä koostuu periaatteessa 3-luokkalaisista ja radat ovat sopivan haastavia, muttei liian hankalia. Tällä hetkellä harjoiteltavia asioita ovat seuraavat:
- Keppikulmat ja Essille varmuus itsenäiseen kepeille menoon. Itseltä pois turha auttaminen, joka itse asiassa haittaa koiraa.
- Tiukat (lue: tiukemmat) käännökset, ennen estettä käännöksen ennakointi ja lähettäminen asiallisesti (ei sellainen heitänpä vain koiran pitkälle "hämy 1-0" tyylinen ratkaisu)
- Vanhat paheet eli perse pystyssä tässättely, kumartelu ja myöhässä olevat käskyt edelleen silloin tällöin nostavat päätään (tiedän kyllä, ettei niissä ole järkeä, mutta kun...)
- Kontakteilla asiallisen suorituksen vaatiminen
joka kerta, palkka silloin tällöin ja vapautus käskyllä
joka kerta.
- Oman radan suunnittelussa voisi uskaltaa enemmän, ainakin treeneissä. Vanha ja turvallinen ei ole aina paras.
Tiistaisin koulutan springeriryhmiä edelleen. Tänä syksynä Wiia-walesi tuli eka kertaa ryhmääni eikä se kouluttaminen mennyt ihan kaikkien taitojen sääntöjen mukaan. Onneksi Eve on lupautunut noiden aloittelijoiden kohdalla apukouluttajaksi. Sissi joutuu käytännön syistä edelleen seuraamaan äidin mukana treeneissä ja onkin yleensä tyytyväinen vaunuissa tai sylissä. Sebastian ilmoitti viime tipassa, että hän haluaa ehdottomasti mukaan. Puolitoista tuntia kuluikin ihan hyvin, mutta sitten iski pissahätä ja nälkä. Kun lapsia epäilevän Wiian vuoro tuli, alkoi hetken päästä poika kitistä, että on pisaroita kalsareissa ja repi housut alas ja oli pylly paljaana. Itseä alkoi hysteerisesti naurattaa ja walesineiti haukkui sen näkökulmasta ihan ihmeellisesti käyttäytyvälle pojalle. En ollut varannut edes evästä pojalle, kun toisen ei ollut alunperin tarkoitus tulla mukaan, mutta onneksi Jaana pelasti sitten tilanteen ja piti pojalleni seuraa loppuajasta. Onnekseni ryhmissäni treenaa aivan ihania ihmisiä, jotka auttavat myös lasten viihdyttämisessä :) Välillä itseäni mietityttää, että mahtaakohan kaikkien elämä muistuttaa kummallista komediasarjaa, jossa toinen toistaan absurdimmat tapahtumat seuraavat toisiaan.
Keskiviikkona osallistuimme elämämme ekaa kertaa Essin kanssa TOKO-treeneihin. Essin meille tultua oikeastaan luovuin koko toko-ajatuksesta, vaikka se tekee ihan iloisesti, mutta se ollut niin epätarkka tekemisissään (Essin mielestä seuraaminen on ollut arkiseuraamista puolen metrin päässä, koira kaarella pomppien) eikä mielenkiinto ole oikein säilynyt. Olemme kuitenkin parin vuoden ajan namin perässä imuttaen harjoitelleet seuraamista lyhyitä pätkiä, toisinaan ilman namiakin. Maahanmenoja ja seisomisia on hieman harjoiteltu, perusasennot sujuvat hieman kädellä auttaen. Vähän siis pohjia, mutta sillä tasolla, että Raisa osasi nuo asiat pentuna ehkä 10 viikon iässä. Maltti ja paikallaolo ovat onneksi vahvistuneet agilitytreenien vuoksi. Vanhat tokosäännöt loputtomine seuraamisineen alokasluokassa saivat minut aikanaan päättämään, etten jaksa tokoilla Essin kanssa "Ei vanha koira uusia temppuja opi"-tyylisesti. Onneksi oppii.
Nyt päästiin siis Tiltu Antikaisen oppiin ja heti eka kerralla aiheena oli seuraaminen. Omaksi ja aiheesta tunnin alussa pelottelemani koulutusohjaajan ihmetykseksi Essi osoittautui oikein päteväksi! Nyt vaan pitkät seuraamiset peliin: ei enää pelkästään lyhyitä pätkiä, vaan seuraaminen on pitkä liike eli nami saa olla vielä pari viikkoa kädessä, mutta keskittyminen itsellä pään sisäiseen liikkurointiin, tarkkaan kulkemiseen ja pitkiin seuraamisekaavioihin. Aina 5-7 askelta ja tapahtuma ja sama toistuu kymmenisen kertaa. Esimerkiksi näin: Liike alkaa - liikkeelle mars- käänös oikeaan mars - täyskäännös mars - juoksuun mars mars - käännös vasempaan mars - käyntiin mars- liike seis - liikkeelle mars- täyskäännös mars - liike seis - Palkka!
Saan siis vaikuttaa vielä aiempaakin sekopäisemmältä, kun kuljen yksinäni kentällä ja hoen "liikkeelle mars - käännös oikealle jne". Jos joku korjaa meikäläisen parempaan talteen jossain vaiheessa, niin voin aina selittää, että mähän vaan harjoittelen koiran kanssa. Niin, että missä se koira on? Mielikuvissa, mielikuvissa...
Tokoilun jälkeen jäimme vielä hetkeksi agilityn ja saman tokoharjoituksen pariin ulkokentille Sintun ja Loten seurassa. Harjoittelimme ulkona keppikulmia ja putkijarruja - välillä meinasivat jarrut vähän reistata, kun vauhti kiihtyi. Sintun ja Loten yhteistyö on nykyään tosi kaunista ja Lotte, vaikkakin edelleen hyvin vauhdikas, jaksaa myös tarkkaavaisesti seurata Sintun ohjausta.
Eilenkin päästiin hallille - Raisan kanssa Mirjami Marttilan ja Tiina Hyvärisen EVL-tokokurssille. Kurssille päästyämme tein päätöksen, että teemme kaikkemme vuoden ajan tottelevaisuusarvon eteen ja Raisan täyttäessä kymmenen lopetamme tokon - ja jatkamme mejällä :)
Olimme pari vuotta sitten Mirjamin ja Tiinan kurssilla, mutta silloin meillä oli turhan paljon poissaoloja johtuen Raisan kipuilusta eka kertaa. Tykkäsin kovasti heidän koulutuksestaan, joten odotuksen ovat taas korkealla ja meillä on vielä hauskasti suurelta osin 8-ryhmän koiria ja entinen agilitykoutsimme Raila bordercolliensa Whimsyn kanssa samssa ryhmässä.
Syyuskuu ollaan saatu treenata ja olemme tehneet lähinnä seuraavia asioita:
- Seuraamista ja jääviä eli seisomista, istumista ja maahanmenoa ollaan ylläpidetty koko vuosi Samoin jossain määrin luoksetulon pysäytyksiä. Aina joskus on jumpattu kaukojakin, ainakin läheltä.
- Ohjattua noutoa helpotetusti: merkille parin metrin päästä ja ohjatun suuntia namipurkeille lähettäen. Yleensä laitan itse namin oikeaan purkkiin, muutaman kerran Sebastin on ollut loistava apuohjaaja tässä hommassa. Lähes sataprosenttinen onnistuminen, joskus Raisa on jäänyt arpomaan merkille, että mihin lähdetään. Olen yhdistänyt jopa suuntakäskyt hommaan mukaan ja kovasti harjoittelen itse oikeaa ja vasenta (käytän omia suuntiani, Raisalle sillä ei ole sinänsä väliä, että sanoessani oikea on se Raisun vasen, kun se on kuono kohti minua).
- Tunnarissa oman kapulan piilottamista ja kotona kapulan pitämistä.
- Kartion kiertämistä on alettu harjoitella. Mikäli hyppyesteet ovat lähellä, hämmentää se vielä. Eli vielä lisää kiertotreeniä. Hyppynoutoa niin, että olen jättänyt Raisan sivuun esteestä ja lähettänyt hakemaan esteen yli luokse tulleen. Itse olen koittanut siirtyä vinoon esteestä.
- Ruudun löytymistä on vahvistettu ja samoin siellä ruudussa odottamista. Eteenmenoja harjoiteltu kertaalleen polulla niin, että olen jättänyt pallon kulkiessamme eteenpäin ja lähettänyt Raisan sitten eteen-käskyllä sitä hakemaan käännyttyämme.
Eka kurssikerralla oli tarkoitus katsoa, miltä liikkeet näyttävät ja samalla myös palkattomuutta. Taas sain yllättyä iloisesti! Neljä liikettä olivat kaikille samat eli seuraaminen, ohjattu nouto, luoksetulo ja kauko-ohajus.
Seuraaminen oli iloista ja suurelta osin tarkkaa. Joku käännös ja perusasento levisi eikä peruuttaminen ollut mitenkään loistavaa, mutta kokonaisuus oli hyvä. Itsekin olin tyytyväinen omaan liikkumiseeni. Kerrankin.
Ohjattu nouto sai minut melkein haukkomaan henkeäni. Raisa meni hitaasti (= ravaten) merkille, pysähtyi heti katsekontaktia pitäen, lähti laukalle kapulalle, tarttui, toi lähes koko matkan laukaten ja perusasennossa muutama kapulan asennon vaihto ei ollut kokonaisuudessa yhtään mitään. WAU! Ihan uskomatonta, ottaen huomioon, että edellisestä kokonaisesta ohjatun noudon suorittamisesta on vuosi aikaa.
Luoksetulossa Raisa alkoi ennakoida vieressäni maahanmenoa ja ekaan luoksetuloon annoin aika rauhallisen käskyn. Neiti oli just sen näköinen, että mä tiedän jutun juonen, ravaili eka pätkän ja melkein jo pysähtyikin merkille ennen käskyä. Sen jälkeen oikein innokkailla käskyillä laukassa seuraavat siirtymät ja maahan heittäytyminen niistä sijoilta. Ei siis hullummmin alun ennakoinnista huolimatta.
Kauko-ohjauksessa oli enemmän haastetta emännälle. Asennon vaihdoit näennäisestä seilaamisesta huolimatta aika paikallaan. Johonkin tartteettiin kaksi käskyä, mutta kokonaisuus kasassa ja innokas.
kouluttajat nauroivat, että odotellassa Raisa on ihan nukahtaneen ja rauhallisen näköinen, mutta päästessään tekemään virtaa ja innokkuutta riittää ja silmiin syttyy ihan uusi palo. Se on kyllä tyypillistä Raisalle ja ikä on vielä lisännyt tuota tunnetilojen eroa.
Olen siis taas innoissani tokosta ja toivottavasti saadaan nyt äitiyslomalla treenattua ahkerasti ja keväällä sitten saataisiin nauttia työn tuloksista kummankin tytsyn kanssa :)
