Mitä Raisa tiätää reenamisesta?

Mää olen monenlaista kokenu melkee yhreksä vuoren aikana. Mää synnyi armon vuanna 2006 ja jäin asuu mun mummun Katin kans. Se oli eläköityny, harmaantunu mummu, jolla riitti viä vauhtia. Ei ollu helppo täyttää tavotteita Katin jäljiltä: se mokoma vanha kettu oli palkittu niin agilitissä, tokossa, mettästyskokeissa, jälkikokeissa ku näytelmissäki. Matte halus mustaki harrastuskoiraa ja sellasen se saiki. Me alettiin heti harrastaa yhressä: ensi me tokoiltii ja alotettii Riitan kurssilla tekee myäs kaikkia hauskoja juttuja niinku ruutua ja pylvää kiertoja. Mum mielestä tokoilu oli aika nastaa! Matte raahas mua harjottelee kaikem maailmasiin paikkoihin: me kierrettiin niin parkkiksia, puistoja ku kenttiäki, joissa kakarat harjotteli seipään heittoo ja jalkapalloo. Mää totuin nääs häiriöihi. Se jälkee ei meiräm matte oo nii paljoo juur jaksanukkaa. 

Heti kymmenkuisena me osallistuttiin tottelevaisuuskokeisii ja osotin, että osaam mää olla aika tottelevainenki, kun nappasi heti luokkavoito ja ykköstulokse, vaikka hypyssä tais tulla jotai hämminkii. Seuraava koe oli keskellä mettää ja siellä paikallaolosta karkas yks flätti, joka yritti saara koko porukan kanssaa juoksemaa. Mää en sellaseen pelii alkanu, mutta mua ahristi se meininki sen verra, että kipitin maten luo perusasentoo. Kuka hullu ny vaan makaa ja kattoo kun toiset heiluu ku heinämiehet… 

  Kum mää pääsin agilitin makuu, jäi se toko vähä lapsipuale asemaa. Agiliti oli mum mielestä iha kaikkei hauskinta: sai hyppiä, kiivetä kontakteille ja sukeltaa putkii. Mää rakastin esteitä nii paljon, että mää kyllä karkasinki niille, jos vaa sain. Olim mää aika kilttiki ja ohjattavissa, vaikken koskaa ymmärtäny, mikä juju muka tiukoissa säännöksissä o. On nii paljo hianompaa vaan roiskia vauhrilla ja kääntyä sitte, ku kerkiää. Matte o aina jaksanut kehua mun työintoa, ku oon nii helposti palkattavissa. En oo turhan tarkka, mulle kelpaa namit, palloheitot, repimisleikit, kehut, vinkulelut ja oikeestaa ite tekeminenki. Välillä meirän matte vaan meinaa ilmeisesti tappaa mut palkatessaa, ku se heittää palloo iham mite sattuu ja välillä se lentää seinää ja mää perässä. Hetken aikaa näkyy vaa tähtiä, mutta kyllä mää aina äkkiä nouse ja sitte mää kylä jatkam matkaa. Repimisleikeissä mulla meni välillä vähä totiseks touhu, ku pirän kiinni vaikka matte heiluttais mua ilmassa ja revi ku viimestä päivää. Räsyn jahtaaminenki o tosi hienoo, tosin kerra nuoarena meinas käyrä köpelösti, ku mökillä tiän yli luikerteli kyy ja mää ajatteli, että se oli sentää tosi vänkä vetolelu. Matte taas huusi pää punasena perssilmä pohjasta ja mää käännyin ihmeissäni laukasta ympäri ja juaksin sen luokse ihmetellen, että meinasko se saara härslaaki. Se oli vaa kuulemma pelästyny, ettem mää vaan nappaa kiinni siitä luikertelijasta. 

Agilitissä me kisattii maten kanssa aika paljo ja saatii me ihan hianoja tuloksiaki. Musta tuli oikee agilitichampiooni. Kuulemma iha eka rorussani Suamessa. Mää olin aina iha täpinöissäni, ku pääsin raralle, mutta pari kertaa homma tyssäs alkumetreille, ku e jaksanut orottaa lupaa ja matte kutsu mut törkeesti pois kokonaa. Mum mielestä se oli aika kenkusti tehty, mutta se kuulemma halus mulle opettaa malttia kisoissaki. Matte ei vaa aina jaksanu ymmärtää, kun mum mielestä rata on vaan mun eikä sinne olis muilla koirilla asiaa. Onneks olin tokoillu nii, että kiltisti kyllä pysyi vierellä. Matte o muutenki torennu, että mulla o kauhee kilpailuvietti: mun pitää saara olla kaikkein nopei, on sitte kyse agilitiradalla maten kans kisaamisesta tai juaksemisesta 4-vuatiaan Sebastiani kans ulkona. Sebastian on samanlaine kun mää ja sitte se välillä hermostuu, kum mää oon aina nopeempi!

Nuarena mää sain vähä reenata jäljestystäki, etenki mun iha parhaan Remu-veljen kans. Remu sai lisänime Remu-Eemeli, kun se aina keksi kaikkia hauskoja metkuja. Määki jäin välillä iha kakkoseks, ku Remu pisti menemää. Om mulla kaks muutaki hauskaa veljee, mutta Remu oli ihan mun bestis, ku se oli yhtä vauhrikas kun meikäneiti. Jäljellä mää menin iha hyvin Remu-Eemelin emännän kans, mutta maten kans välillä tartti sitä vähä huijata ja olla sen näköne, ettem mää vaan tiärä ja jaksa aina jäljestää. Kerra myähempinä aikoina matte ja Sanna oli tehty mulle, Lotelle ja Wadella jäljet ja ne mokomat oli tehny sen jälje keskelle maa-ampiaspesää. Mää oli niin ripee, ettei ykskää amppari ehtiny muhu kiinni, mutta vikana tullu matte tuli mettästä saratellen ja takapuoli vihloen. Kuka käskee tekee sillä lailla hölmösti jälkiä? 

Vanhemmite o reenamine jääny vähä liian vähille, kun matte o ollu huanossa hapessa maha pystyssä ja piänen nyytin kans. Nym mää toivosin, että se tosta reipastuis, kum mää kyllä jaksaisin viäläki tehrä töitä. Talvella jouruin vaa taas reenaan kauniisti remmissä kävelyä ja koirie ohittamista, ku en saanu yhtää koskaa vetää, ku toisella vaa suhisi päässä verenpaineet. Mää kyllä joka kerta ohi kulkiessa verän kuitenki lähikentälle, jos vaikka iha vähänki vaan harjoteltas. Tokoo matte o aatellu vielä mun kanssa jatkaa, ku haluais musta kolmoischampioni, mutta taitaa jäärä haaveeks. Mää kyllä haluaisin tehrä jotai järkevää, mutta siitä o tullu laiska ja musta välillä kipee niskasta ja selästä. Voisin silti esittää piänen toiveen eli lisää reeniä kiitti! Tai kuten Basti sanoo ”Litää teeniä!”. 

   terkuin

   Raisa-Riesa