Pakinat "Huumorintajuinen walesinspringerspanieli" ja "Tokoilua ja sekoilua"

 

Huumorintajuinen Walesinspringerspanieli?

Ennen ensimmäisen spanielini hankkimista kahlasin taas läpi lukemattomia koirakirjoja ja spanieleita koskevia artikkeleita, joista mieleen jäi erityisesti walesinspringerin kohdalta huomautukset koskien welshien huumorintajua ja kuinka tämän rotuiset epelit vaativat huumorintajuisen omistajan. Vaikka edelliset koirani olivatkin jo runsain mitoin koetelleet huumorintajuani, olivat ne silti itse enemmän tai vähemmän tosikkoja; sellaisia helposti loukkaantuvia, omanarvontuntoisia olentoja, joiden aloitteellisuutta ei voi verratakaan welshien aloitekykyyn. Tuntui oudolta ajatella, että koiralla voisi olla huumorintajua, mutta kai se olisi uskottava…

Mitä oikeastaan on huumorintaju? Sanakirjassa huumori määritellään mielialana, jossa hilpeys on vallitsevana, leikkisyytenä ja kykynä huomata elämän hullunkurisia puolia. Spanielit ovat kieltämättä leikkisiä ja hauskoja olentoja, mutta en ollut niin vakuuttunut siitä, olisiko niillä ymmärrystä käsittää asioiden hullunkurisuutta ja hauskuutta.

Tällä hetkellä kotonani nukkuvat kaksi walesinspringeriä 2-vuotias Kati-neiti ja vuoden ikäinen Harry-herra, joiden huumorintajuisuudesta olen saanut monia todisteita, tai ehkä olen vain erehtynyt pitämään niiden antaumuksellista osallistumista asioihin huumorintajuna. Kati valitsi minut ensisilmäyksellä käydessäni kasvattajan luona katsomassa kahta viiden kuukauden ikäistä welshityttöä, joista minun oli tarkoituksenani valita toinen. Nykyisin kummatkin koirat seuraavat kannoillani varjon lailla joka paikkaan, myös vessaan. Hartsa kiipeää jopa vierelleni saunan lauteille istumaan, jos pojankoltiaista yrittääkin jättää toiseen huoneeseen se vain näppärästi aukoo ovet ja kirmaa pukkilaukkaa perääni.

Kerronpa esimerkin erovaisuudesta noutajan ja welshien luonteessa. Kotona Tampereella meillä on iso aidattu piha, jossa welshit ja vanhempieni luona asuva kultainennoutaja viihtyvät hyvin. Jos koirat jostain syystä haluavat sisälle, on noutajaneiti oppinut haukahtamaan kerran kuuluvasti, welshit sen sijaan hyppivät ovea vasten, ja jollei se auta ne kiipeävät puutarhapöydälle, josta on suora näköyhteys olohuoneeseen ja tökkäisevät tassullaan ikkunaan. Usein niiden päät vilkkuvat keittiön ikkunassa, kun ne hyppivät kuin superpallot nähdäkseen ikkunasta sisään ja tullakseen huomatuiksi. Kerran yllätin Harryn, kun se oli hypännyt kapealle, kaltevalle ikkunalaudalle kaikilla neljällä tassullaan ja tasapainoili siinä koko kahdenkymmenen kilon elopainollaan.

Varmasti myös iloinen ja hilpeä elämänasenne ja ystävällinen luonne vaikuttavat käsitykseemme huumorintajuisuudesta. Etenkin Harry (hiljalleen Harriksi tai Hartsaksi suomalaistunut, myös Dirty Harryna tunnettu) on uskomattoman ekstrovertti tyyppi. Kaikki vastaantulijat, niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin ovat pojan mielestä tutustumisen arvoisia. Aivan omatoimisesti Hartsa on tehnyt tutustumisretkiä naapuriasuntoihin, kerran kävin pyydystämässä nuorenherran naapurin olohuoneesta, jossa se seisoi kuono popcorn-kulhossa. Silloin tällöin punainen väri hiipii kasvoilleni aina hiusmartoa myöten, kun pyydystän sitä taas jostakin "kyläpaikasta". Eräänä iltapäivänä maitokaupasta tullessani irrotin jätkän pylväästä ja salamannopeasti se syöksähti sisälle kaupan kutsuvasti avoimesta ovesta. Loikittuani koirani perästä sisälle kauppaan, löysin sen nuuskimasta mehupurkkeja. Huomatessaan minut spanielipoika kipitti kaupan perällä olevaan varastoon saakka, josta vihdoin sain sen kiinni ja remmiin. Koko tapahtuma kesti ehkä minuutin, nopea poistumisemme takavasemmalle mukaan lukien.

Myönnettäköön, että pidän erityisen huvittavana Harryn tapaa kantaa tavaroita ja keräillä niitä viereensä. Ilmeisesti koiraskoiran mielestä taloutemme hygieniatasossa on parantamisen varaa, koskapa se kuskaa vessasta juuriharjaa, lattiarättiä ja pesuainetta minulle monta kertaa päivässä. Silloin tällöin myös pesuvati löytyy nojatuolista, mutta minulle ei ole vielä selvinnyt mikä logiikka siinä on, että kengät on kannettava joko keskelle lattiaa tai sängyn alle, tai miksi alusvaatteni löytyvät keskeltä työpöytää. Ehkä kaikki vielä kirkastuu minulle jonakin päivänä.

Liekö welshien huumorintajun perusta niiden uskomaton jääräpäisyys? Muistan ainakin kuinka ensi päivien aikana Kati päätti, että sen on saatava nukkua nojatuolissa, eikä kymmenistä ja taas kymmenistä kielloista tuntunut olevan mitään perustavanlaatuista apua. Viimein Kati saavutti luovutusvoiton keksittyään, että vessassa käydessäni en voinut vahtia sitä, ja heti kun pääsin vessaan istuaalleni kuulin kuinka neiti kömpi jo tuolille. Aluksi juoksin housut kintuissa sitä komentamaan kunnes viimein tusinan toiston jälkeen armottomassa pissahädässä luovutin: istukoon koira nojatuolissa!

Entä onko sukupuolella sitten mitään vaikutusta huumorintajuun? Minusta tuntuu, että ainakin omien koirieni ollessa kyseessä pojankoltiainen on monissa asioissa hauskempi, mutta tytöntylleröllä tuntuu olevan selvempi käsitys omasta hauskuudestaan; se on oppinut pikku-pelleksi. Lieneekö syy sukupuolessa vai yksilössä, mutta Harri on ainakin kovin poikamainen rasavilli, joka pienten poikien tapaan selviää mitä kummallisimmista koiruuksista vain näyttelemällä pientä ja viatonta pisamanaamaista viikaria. Nartut ovat olleet paljon nöyrempiä ja alistuvampia, Harri taas on niin kovin täynnä omaa paremmuuttaan.

Omanarvontunnossaan sir Harry onkin lyömätön. Se nousee nojatuoliin tai sängylle omistajan elkein vailla vähäisintäkään katumusta ja jaksaa yrittää samaa kymmeniä kertoja aina yhtä itsevarmasti. Sen mielipuuhiin kuuluu myös istuskelu kirjoituspöydän ääressä katselemassa tietokoneruutua tai seuraamassa ohikulkevia ihmisiä. Ruokansa kanssa se mietiskelee ja maiskuttelee nappuloita toisin kuin Kati, joka muistuttaa lähinnä ahnetta pientä sikaa ruokailun suhteen; kaikki kelpaa eikä mikään riittäisikään.

Leikkisyys sinänsä on jo huumoria, mutta välillä minusta tuntuu, että welsheille ominainen väsymätön vilkkaus on se seikka, joka saa ne vaikuttamaan huumorintajuisilta. Ja voin vaikka vannoa välillä näkeväni sellaisen pilkkeen koirieni silmäkulmassa, joka todistaa niiden olevan tietoisia tekojensa hullunkurisuudesta. Tottelevaisuuskoulutuksessa ja -kokeissa Kati on aina mainio toveri ja keksii mitä uskomattomampia juttuja; paikallaolo-liikkeen aikana se saattaa kieriä ympäri tai maata selällään jolloin siitä näkyvät vain kaikkiin neljään ilmansuuntaan sojottavat jalat ja hymyilevä spanielin naama. Uskoisin sen olevan tietoinen myös siitä, kuinka huvittavan näköistä on, kun se paneutuu välillä noutoliikkeeseen koko sielustaan ja oikein hyökkää noutokapulan päälle ennen kuin lähtee tuomaan sitä minulle.

Millä tavoin walesinspringeri sitten vaikuttaa omistajaansa? Minä olen ainakin huomannut viljeleväni itseironiaa kouluttaessani eläväisiä koiriani, yhtenä päivänä kaikki sujuu kuin filmissä, seuraavana mikään ei tunnu onnistuvan. Tosikolle welshi ei sovi; jollei omistaja hiljalleen opi nauramaan itselleen ja koiralleen, on jokin muu rotu varmasti parempi valinta.

Allekirjoittaisinko kokemusteni perusteella rotuesitteiden väitteen, jossa sanotaan walesinspringerspanielin olevan huumorintajuinen koirarotu? Vastaus on painava KYLLÄ.


Julkaistu Lounais-Suomen Spanielikerhon Lurppa-lehdessä 4/2000.

 

 

Tokoilua (ja sekoilua) walesimaiseen tyyliin

Tottelevaisuuskokeiden juuret ovat saksalaisessa tarkkuudessa ja säntillisessä säännönmukaisuudessa, mutta olen todennut nuoren walesinspringerin tuovan aivan uusia ulottuvuuksia lajin harrastamiseen. Itse jahkasin ja harjoittelin kultaisennoutajamme kanssa seitsemän vuotta uskaltautumatta koskaan kokeisiin. Huhtikuussa 1999 Katin täytettyä 11 kuukautta päätin ilmoittaa neidin tottelevaisuuskokeeeseen, tuloksena oli ALO3 102p ja toteamus ettei se maailma tähän kaatunutkaan. Automatka koepaikalle tosin oli aivan hirvittävä: minua jännitti, pissitti ja oksetti, Kati puolestaan kuolasi auton takapenkillä, kaiken lisäksi olimme vielä puolisen tuntia myöhässä. Näin jälkeenpäin ajatellen siitä kokeesta jäi varsin hauskoja muistoja, vaikkei kaikki sujunutkaan aivan kuin filmissä. Kahden kuukauden ja neljän kokeen jälkeen Katie-beibi siirtyi avoimeen luokkaan, jossa olemme kilpailleet kaksi kertaa ilman sanottavaa menestystä. Pisteitä on tullut kokeesta riippuen kaikkea 45 ja 180 välistä (200p on maksimi). Katilla kun on hyvät ja huonot päivänsä, niin kuin emännälläänkin.

Ensimmäinen koe johon osallistuimme järjestettiin maneesissa, joka Katin käsitykseen mukaan on pienen koiran taivas; niin paljon hevosenkakkaa kun vaan jaksaa syödä. Ja kyllä sitä syötiinkin, jopa kesken seuraamisen Kati kulki vierelläni pää maassa hamuten kikkaroita. Aterioinnin jälkeen Kati tuli sitten suukottelemaan minua ja pian kummankin naamat olivat mustat kuin murjaanien kuninkailla. Ensimmäinen avoimen luokan koe järjestettiin Tampereella Näsijärven rannalla syksyllä, kun rannalle oli jo kerääntynyt kiitettävä määrä lintuja. Arvaahan sen mitä piristettä neiti keksi paikallaolon aikana, kun matte oli hävinnyt piiloon… Seuraavaan kokeeseen osallistuessamme suuntasimme tiemme parkkihalliin, jonne otin mukaan myös silloin 8-kuisen Harry-walesin odottamaan häkissä suorituksemme aikana. Odotellessani piilossa loputtoman pitkältä tuntuvat kolme minuuttia muuten hiljaisessa hallissa kaikui Harryn haukunta ja Katin säälittävä vinkuna. Kyllä meidän perheestä ainakin ääntä lähtee!

Luoksepäästävyys-liikkeen Katie on ymmärtänyt pienessä walesin päässään niin, että tehtävänä on tarkastaa tuomarin luoksepäästävyys, hyvinhän nuo yleensä päästävät viereensä ja rapsuttavat usein vielä vähän korvan takaa. Kerran tuomaritäti oli ottanut muutaman viikon ikäisen vauvansa mukaan ja pieni poika heräsi juuri ennen meidän suoritustamme. Kati, jonka mielestä pienet lapset ovat aivan hurmaavia, kävi tarkastelemassa tuomarin sylissä istuvaa vauvaa aina kuultuaan VAPAA-käskyn. 

Harry rakasti luoksepäästävyys-liikettä - hieman liikaakin!

Kompastuskivenä meillä on ollut paikallaolo johtuen tästä paljon puhutusta eroahdistuksesta. Ekassa kokeessa neiti pysyi paikallaan juuri niin kauan kuin lähimpien lantakikkareiden syöminen kesti, kaula venyi kuin kirahvilla. Sen jälkeen paikallaoloharjoituksia toistettiin varmaan satoja kertoja ennen kuin neiti viimein jäi rauhassa paikalle, mutta keksi sitten pientä piristettä paitsi emännälleen myös koulukavereille ja kilpakumppaneille; se alkoi kieriä ympäri maassa niin, että välillä näkyi vain maha, kaikkiin neljään ilmansuuntaan sojottavat tassut ja hymyilevä spanielin naama.

Seuraaminen on aina kuulunut niihin mukaviin liikkeisiin, joista on yleensä tullut ihan kivasti pisteitäkin, paitsi kerran vesisateessa koiran laahustaessa metrin verran jäljessä vähintäänkin hakatun näköisenä. Emännälle tuomari huomautti jälkeenpäin, että oikeassa ja vasemmassa olisi vielä vähän opettelemista… 

Kati piirrettynä noin 20 vuotta sitten

Luoksetulo kuuluu myös Wilkkaan Walesin bravuureihin. Joskus harjoituksissa sain koiran kuin tykinkuulan jalkoihini sillä lopputuloksella, että kaaduimme kummatkin yhdeksi kasaksi maahan. Avoimessa luokassa liikkeeseen kuuluva pysäytys tuntuu olevan epäinhimillisen vaikeaa, onhan sitä ensin opetettu, että luokse pitää tulla niin kovaa kuin jaloistaan pääsee.

Kokeessa noutaminen menee helposti höseltämiseksi, kun tytöntyllerön tuntuu olevan vaikea tuoda suolapatsaana seisovalle emännälleen käteen puukapulaa, ei silti että Kati silloinkaan karkaisi tai pistäisi ranttaliksi, kunhan vaan on niin innoissaan ettei kapula meinaa millään päästä käteen saakka, vaan putoaa johonkin lähistölle koiran juostessa yksin aivan viereeni. Metsästä se on sentään tuonut jäätyneen puolen kilon jauhelihaköntinkin suoraan käteeni. Joskus nouto-suorituksemme aikana hymynkare on leikitellyt tuomarinkin suupielissä.

Kerran odotellessamme oman suorituksemme jälkeen tuloksia hyökkäsi urosrottweiler kehästä kesken luoksetulo-liikkeen suoraan Katin kimppuun ja astumaan sitä. Onneksi mitään suurempia traumoja kokeita kohtaan ei jäänyt, jotain hyötyä kovapäisyydestäkin.

Kaiken kaikkiaan olen pitänyt tokoilua ihan hauskana harrastuksena, ainakin jos walesilapsi luo siihen uusia ulottuvuuksia ja runsaasti haasteita. Saapi nähdä miten mainioihin suorituksiin pystymmekään Katia vuotta nuoremman Harry-pojan kanssa. Aika näyttää. Loppukaneettina voin vain sanoa katseltuani ja kuunneltuani juttuja tokoilevasta beaglesta, että luoja minua siunatkoon koskaan hankkimasta toko-beaglea. Mutta se olisikin sitten aivan oma tarinansa.




Julkaistu Springerspanielit ry:n Springeri-lehdessä 1/2000 Katin voitettua vuoden parhaan aloittevan tottelevaisuuskoiran kiertopalkinnon.