Kotisivujen suhteen tuli ilmoitus, että koko palvelu poistuu käytöstä eli joudun siirtämään kotisivut blogin alle ja niinpä paljon "vanhoja helmiä" häviää. Niinpä onkin laitettava niitä tänne blogin puolelle, jotta ne jäävät jonnekin säilöön. Koskapa tänään tavattiin Saijan kanssa, on hyvä aloittaa Tranholmen muisteluista...

Vi på Tranholmen

Mitä siitä seuraa, kun kaksi tunnetusti älykästä ja harkitsevaista nuorta naista lyö viisaat päänsä yhteen ja päättää lähteä opiskeluvaihtoon ulkomaille? Paljon paperisotaa, unettomia öitä ja hysteeristä nauramista tietysti.

Määränpääksi valittiin Tukholman yliopisto ja kuten aina hoidimme kaikki asiat viime tingassa. "Ei hoppu hyväksi" totesi Saijakin joka väliin. Hakukaavakkeet jätettiin sisään viimeisenä mahdollisena päivänä maaliskuussa, elokuussa rokotettiin koirat uudelleen ja vielä marraskuussa odoteltiin jonkinlaisen hyväksymiskirjeen kolahtavan postilaatikosta. Tulihan se loppujen lopuksi muutaman sähköpostiviestin siivittämänä.

Luonnollisesti siinä vaiheessa alkoi tulla jo kiire asunnonhankinnan kanssa, kuuleman mukaan Tukholmassa oli huonoin asuntotilanne vuosiin eikä neljä mukana matkaavaa koiraa yleensä helpota asiaa. Onneksi Saijan herra Nuupponen alias Teppo-staffi jäi sentään Suomeen huolehtimaan kotimaan järjestyksestä.

Internet osoittautui kuitenkin korvaamattomaksi avuksi, Dagens Nyheterin sivuilta löytyi sopiva hyvin persoonallinen asuinsija. Seuraava harmaita hiuksia aiheuttanut juttu oli koirien vasta-ainetestien ehtiminen ennen matkaa, EELA kuitenkin yllätti positiivisesti ja tulokset saapuivat muutamassa viikossa joulunpyhistä huolimatta. Asioilla on taipumus järjestyä, tuumasi taas filosofi Ahokas.

Kuin ihmeen kaupalla kaikki alkoi olla valmista lähtöä varten tammikuun alkupuolella. Pakkaminen ja vaatteiden pesu jäi luonnollisesti viimeiseen yöhön ja kuivatus tapahtui matkalla. Perjantai-iltana Saisku whippet-neitoineen kuitenkin rymisteli junalla Turkuun, jossa pakkasimme uskollisen pikkukoslani Tepan ääriään myöten täyteen. Walesikaksikolle jäi oma tilansa auton takaosaan, mutta jo kilometrin päässä kotoa ne roikkuivat pää tai takapuoli olkapäillämme. Turvallista matkantekoa!

Meillä oli varsin mainio matka laivalla, ihmisten kommentit olivat aika äänekkäitä hiippaillessamme pitkin laivaa neljän koiran ja häkin kanssa. Herra H ilmoitti mouruten vastalauseensa jäädessään tyttöjen kanssa hyttiin lähtiessämme syömään, mutta emme kuulleet kuulutusta: "herra Janka kaipailee perhettään hytissä 6419...". Kaikki siis hyvin siihen asti, hajuvesiostoksillakin käytiin, tosin varojen puutteen takia tuoksumme samalle tämän kevään.

Tukholmassa vaihdoimme kuskia, koska Saijan oli tarkoitus ajaa meidät ohjeideni mukaan Tranholmiin. Terttu Penelope Makkosen (= armas autoni, olemme siis Leilan ja Annukan ylimpiä ystäviä) ryypyn hallinta vain aiheutti toveri Ahokkaalle hieman päänvaivaa ja niin Tepa töpähti keskelle nelikaistaisen tien ohituskaistaa ja siinähän sitä sitten seisottiin, kunnes ystävälliset suomalaismiehet kiiruhtivat hätiin. Matka siis jatkui neiti Janka ratissa, päästiin vieläpä ajoissa perille Stocksundin rantaankin. Siinähän sitä sitten olikin hommaa raahata häkit, matot, vaatteet ja muut tavarat kärryllä saareen, vaivaiset 700 metriä matkaa ja lähes kokonaan ylämäkeä, koska asumme saaren korkeimmalla kohdalla.

Jotain hyötyäkin tästä kalliolla, kukkulalla asumisesta, meillä on näet uskomattoman upeat näkymät joka ikkunasta, olohuoneesta näkee Lidingön saareen ja jopa saapuvat Siljan laivat. Tosin vanhassa puutalossa on omat ongelmansa, pakkasilla myös sisälämpötila laskee helposti ja silloin turvaudumme takan lämmittämiseen. Kerran Saija savusti koko mökin lämmityksen temmellyksessä ja sai palohälyttimenkin huutamaan solkenaan.

Muutenkin asumisemme on kohtuullisen persoonallista, talvella saarelle kulkee siis silta, mutta auto jätetään mantereen puolelle Stocksundiin, joka on pullollaan toinen toistaan hienompia kartanoita ja linnoja. Kevään tullen meidän on opeteltava kulkemaan moottoriveneellä, silloin tosin pääsemme suoraan yliopiston rantaan omalla venhosellamme. Sisävessa ja -suihku sentään on, mutta suihkussa on käytävä kohtuullisen nopeasti, jottei tarvitse jääkylmässä vedessä kylpeä. Makuuhuoneita tosin on vain yksi ja siitä johtuen nukun olohuoneen puolella ensimmäiset kuukaudet. Saari on sen verran pieni, että kaikki tuntevat toisensa ja meillekin moikkaillaan reippaasti, aika näky taidamme ollakin koiralaumamme kanssa. Naapurin lapsetkin ovat alkaneet ahkerasti ulkoiluttaa koiriamme.

Hulluilla on halvat huvit, sanotaan. Saija sai Paulalta (entisen poikaystävänsä sisko ja nykyisen poikaystävänsä entinen tyttöystävä) muovisen "poikaystävän", jonka piti vedessä turpoaman. Tämä sikspäkin omaava poikaystävä ristittiin pian Leifiksi, koska meitä suunnattomasti huvitti Ruotsin Macissa mainostettava McLeif-hampurilaien. Leif laitettiinkin heti kylpyyn ja se alkoi hiljalleen kasvaa, valitettavasti vain toisen jalan kantapäässä oli valuvika eikä se turvonnut muun ukon kasvaessa. Tynkäjalkaisena Lefa sitten meitä viihdytti muutaman päivän, se oli milloin vesilasissa, milloin likoamassa olevassa puurokattilasa, välillä jopa vaahtokylvyssä tiskien seassa. Leifin kohtaloksi koitui pudotus liian kuumaan veteen, jolloin siitä tuli aivan lötkö ja akneihoinen. Nyt odottelemme uutta poikaystävää.

Ennen Ruotsiin lähtöä kirjoitin paikallisen walesikerhon Ninnille sähköpostia, että olemme tulossa. Tammikuussa sain kutsun lähteä paikallisten kerholaisten kanssa pizzalle suunnittelemaan kevään tapahtumia. Loppuillasta löysin itseni Ninnin kanssa tottelevaisuuskoulutuksesta vastaavan henkilön paikalta. Pieniä ongelmia vieraalla kielellä kouluttamisessa varmaan on, mutta keväällähän sen sitten näkee.

Säät ovat täälläkin olleet varsin vaihtelevia. Välillä heräämme lumipeitteiseen aamuun ja seuraavana päivänä on keväistä ja niin tuulista, että sillalla kävellessä tuntee olevansa huvipuiston viikinkilaivassa tai vesiliukumäessä laineiden pärskiessä sillalle. Liukkaat kelit ovat pahimpia, minulla on jo kyynärpää ja polvi mustana.

Matkalle lähtiessä hieman epäilytti, mitä neljän koiran kanssa asumisesta tulee kaksiossa, mutta hyvin on mennyt. Palelevat vipukat Sissi ja neiti Iippana makoilevat sohvalla peiton alla, ja Kati-walesi yrittää änkeä joukkoon tummaan. Vidal Sassoon, tuo hiuksistaan tarkka walesiherra, saa tyytyä kohtaloonsa maata lattialla, mutta ilmoittaa kyllä kovaäänisesti milloin joku vosuista meinaa tallata Herran ja Hidalgon letille.

Pieniltä huvittavilta sattumuksilta ei ole suinkaan selvitty, yhtenä iltana keitin teevettä niin antaumuksella maatessani sohvalla luomet silmillä, että kattilan pohjakin mustui. Saisku puolestaan astui keittiön lattiasta läpi kantapäällään, mutta nämähän ovat toki pikkuvikoja. Päivärytmi on asettunut aloilleen; aamupäivät ja osa iltapäivistäkin kuluu yliopistolla, illat kotihommissa ja koirien kanssa lenkeillessä. Muihin vaihto-opiskelijoihin ja opiskelutovereihinkin on tullut hiljalleen tutustuttua.

Keväällä on tarkoitus täälläkin juosta näyttelyissä ja muissa tapahtumissa tuttuun tapaan, mutta näin alkajaisiksi olemme vasta tutustuneet lähiseutuihin ja suur-Tukholman kartan kanssa etsineet koiranruokakauppoja ja muita putiikkeja. Näihin kuviin ja tunnelmiin siis lopettelen. Tjena!

Julkaistu Lounais-Suomen Spanielikerhon Lurppa-lehdessä 1/2002.

BORTA BRA, MEN HEMMA BÄST

Eli oma maa mansikka, muu maa mustikka, kuten suomalainen asian ilmaisee. Puolen vuoden Ruotsissa oleskelun jälkeen tosin kyynel kimalteli silmänurkassa, kun Tranholmen-saari oli jätettävä taakse.

Minusta tuli sitten lopultakin varsinainen aaltojen valtiatar. Ensimmäisiä kertoja yksin veneillessäni tosin purin hammasta yhteen vetäessäni oikuttelevaa perämoottoria käyntiin ja kovassa aallokossa ohjasin Tenho-venhoa suorastaan apinan raivolla. Hieman pelotti moottorin sammuminen keskellä merta ja siltä varalta meillä oli aina mukana vain yksi Lahna-niminen airo, joka onneksi seilasi mukana varsin tarpeettomana. Kauniilla ilmalla merimatka oli kuitenkin suorastaan lumoava.

Kerran kevään aikana tosin kävi niinkin, ettei moottori startannutkaan monista yrityksistäni huolimatta. Saija oli silloin tulossa Kaisalta kotiopäin myöhään illalla, enkä enää kehdannut mennä naapurista apua pyytämään siihen kellonaikaan. Saisku-parka joutui matkaamaan takaisin koko kaupungin läpi ja sai vielä yhden hieman humaltuneen ruotsalaismiehen matkalla riesakseen. Sellaista sattuu.

Välillä väsytti tolkuttomasti aamusta iltaan, muttei luonnollisestikaan lainkaan yöaikaan. Yötä myöten oli aivan valoisaa ja mökin suuret ikkunat saivat sen kylpemään valossa myös pikkutunneilla. Unet jäivät vähiin ja muutenkin Katin pentujen odotus ja Saijan koti(=poikaystävä)ikävä saivat välillä tunteet pinnalle. Toisinaan Saija polki jalkaa niin, että talo tömisi ja minä puolestani itkeä pillitin, kun en muutakaan jaksanut. Kuvatunlaisina aurinkoisina aamuina aloitimme päivän laulaen silmät punaisina sarkastisen epävireisesti: "Voiko aamu enää ihanammin alkaa".

Toukokuussa varmistui, että Katille oli tullut keskenmeno (ultrassa oli aikanaan näkynyt ainakin yksi pentu), ja pahimmat pelkoni kävivät toteen. Walesikerhon Ninnin soittaessa en saanut järjellistä sanaa suustani ja hän tulikin minua piristämään seuraavana iltana. Onneksi Kati oli kuitenkin kunnossa ja yhtä pirteä kuin aina.

Aika aikaa kutakin. Toukokuu saapui Tukholmaankin aurinkoisena ja vappua vietin Tranholmenin saarella muiden saarelaisten kanssa suunnattoman kokon ympärillä yhteislauluun paneutuen. Katikin pääsi mukaan ja sai nauttia pikkutyttöjen jakamattomasta huomiosta. Seuraavana päivänä vappusankarit (Kati on syntynyt 2.5 ja Harry 1.5) viettivät ensimmäistä kertaa syntymäpäiviään naapuruston lasten tehdessä koirille kakun ja muffinseja itselleen. Nuorimpien vieraiden jäljiltä sohva suorastaan kylpi muruissa.

Vapun jälkeen autolle tullessani, minua kohtasi pienoinen yllätys. Auton ovet olivat auki, uskollinen Tepa oli siis joutunut pikkupoikien autonmurron uhriksi. Vaatimaton omaisuuteni ei kuitenkaan varkaille kelvannut: on se ihmeellistä, ettei kukaan halunnut kumisaappaita, näyttelyhäkkiä, sadetakkia tahi koirankarvaista villapaitaa! Ensi järkytyksestä toivuttuani juttu alkoi lähes hysteerisesti naurattaa, kukaan ei voisi varmaan kuvitellakaan ottavansa käyttöönsä koirankuljetuskoslaani, joka kevään aikana oli vielä sotkuisempi kuin koskaan.

Walesikerhon tottelevaisuuskoulutukset pyörivät huhti- ja toukokuun. Ninnin kanssa kouluttaessani tuntui aluksi hankalalta selittää koiran omistajille, mitä halusin heidän tekevän, mutta hiljalleen opin koirankoulutussanaston ja huutelin surutta ohjeita. Ihmiset ymmärtävät yllättävän paljon, jos vain kovasti haluavat käsittää… Kevään aikana monet edistyivätkin huomattavasti, loppuaikoina ryhmään kuuluivat myös 3- ja 4-kuiset walesivauvat Hampus ja Elsa, jotka piristivät jo ennestäänkin vilkasta joukkoa. Jenny-walesi erottui joukosta myös edukseen, isäntä kouluttikin siitä itselleen metsästyskaveria. Oli kiva huomata, että melkein kolmasosa kurssilaisista oli miehiä.

Agility olikin luku sinänsä. Agilitykerhon löytäminen oli työn ja tuskan takana, kevään tullen alkoivat walesikerhon koulutukset, jonne mekin aioimme mukaan. Tapani mukaan olin ensimmäistä kertaa mukana oikeana päivänä oikeassa paikassa, vain kellonaika oli väärä. Tosin tälläkin kertaa kaikki kääntyi parhain päin: tiistai aamuisin kokoontui näet eläkeläisrouvien koulutusryhmä, johon meidätkin toivotettiin tervetulleeksi (siitä lähtien kävinkin koirineni harjoittelemassa tiistai-aamuisin). Ensimmäiseksi pääsin mukaan kakkukahville yhden rouvan saatua sakemannileen heidän ensimmäisestä kokeestaan ykköstuloksen tottelevaisuudesta. Mukana ollut hienostorouva huvitti meitä kertomalla, kuinka hän oli ensimmäisen vuoden ajan pelännyt bichon frise-urostaan. Joka kerta sen haukahdettua hän hyppäsi kuulemma sohvalle. Nyt käytyään vuoden koulutuksessa koirasta oli sukeutunut kauniisti käyttäytyvä herrasmies. Rouvan sormissa välkkyivät sormukset ja hän kertoikin kerran kadottaneensa lähes satatuhatta kruunua maksavan rannekorunsa palveluskoirakerhon majalle. Onneksi koru kuitenkin pian löytyi majan rappusilta.

Harryn kohdalta näyttelyt jäivät kovin vähille, eikä siis valionarvoakaan tullut. Toukokuussa lähdin kuitenkin katsomaan Skoklosterin noutajille ja spanieleille tarkoitettua näyttelyä, johon osallistuikin kiitettävä määrä lähiseudun walesinspringerspanieleita, sekä myös muutamia suomalaiskoiria. Kivalta tuntui nähdä tuttuja naamojakin. (Kuvia näyttelystä löytyy postauksen lopusta.)

Olohuoneen ikkunasta meillä oli satumaiset näkymät. Kevään purjehduskisojen aikaan meri täyttyi valkopurjeisista veneistä ja walesini seisovat ikkunassa katsomassa ja ihastelemassa, kun lähtölaukauksia ammuttiin. Saarelta löytyi kolmaskin walesinspringeri, Bonny nimeltään. Se kuulemma pelkäsi kuollakseen ampumista ja kuumailmapalloja, eikä suostunut pistämään kuonoaan ulos ovesta niinä päivinä. Rankkaa voi olla pienen spanielin elämä. Kuumailmapallot olivatkin melkein joka iltainen nähtävyys, joskus ne kulkivat niin läheltä, että pelkäsimme niiden takertuvan korkeimpiin puihin.

Kevään aikana ehdin jo tottua kuvankauniiden joutsenien jokapäiväiseen seuraan. Parhaina iltoina niitä saattoi nähdä kymmenkunta iltalenkin aikana, yhdellä pariskunnalla oli pesäkin saarella pienen sillan kupeessa. Kerran yliopistolta kotiin polkiessamme satuimme näkemään varsin pahannäköisen joutsenten taistelun. Kolmas lintu katseli vain vierestä, päättelimme että urhot siinä taistelevat lumoavan kaunottaren suosiosta. Myös hanhet olivat tuttu näky. Katikin ymmärsi kunnioittaa suuria lintuja, jonkun kerran se ei uskaltautunut rannasta paria metriä kauemmaksi kahden joutsenen piirittäessä sitä.

Keväällä Lilla Skugganin rantaan ilmestyivät kuninkaan lampaat, paimenen ja taitavien paimenkoirien vahtimina. Matkalla yliopistolle saimme ihastella myös kuninkaan lehmiä ja puutarhoja. Ratsastajatkin olivat jokapäiväinen näky, kuulemma itse prinsessa Madeleinenkin saattaisi nähdä ratsastamassa niillä main.

Isotädiltä peritty Hemmetin veckotidning viihdytti meitä ahkerasti kevään aikana. Yhdessä numerossa lainattiin Charles Chaplinia, joka oli kuulemma lausunut, että se mikä näyttää tragedialta lähietäisyydeltä on komediaa kauempaa katseltuna. Niinhän se yleensä tuntuu olevan.

Julkaistu Lounais-Suomen Spanielikerhon Lurppa-lehdessä 3/2002