Rauhaisaa joulua!

 Hyvän joulun toivotus koko perheeltä:)

Lisätäänpä tähän jälkikäteen vielä parinkymmenen vuoden takainen pakina koirmaisista jouluista.

Koiramaiset joulut

Ensimmäisenä joulunani muutamaa päivää ennen yksivuotissyntymäpäivääni sain vaariltani lahjaksi koiran. Se oli pehmeä, luppakorvainen ruskeaturkkinen ja sinisilmäinen otus, joka kesti selässä ratsastamista ja korvien repimistä, kunnes toinen niistä irtosi ja äitini ompeli sen takaisin paikalleen. Kuten arvata saattaa kyseessä oli suuri pehmolelu, jolla on edelleenkin oma vahtikoiran paikkansa Tampereella.

Olin ensimmäisellä luokalla koulussa, kun unohtumattomaan jouluuni kuului ensi kertaa olennaisena osana oikea koira. Kyseessä oli isäni tuttavan suomenajokoirauros, joka oli meillä hoidossa pari viikkoa joulun aikaan. Perinteisesti joulua on vietetty suvun parissa ja noihin aikoihin meitä olikin viisi alle kymmenvuotiasta tättähäärää. Hautausmaalla käynti kuuluu myös joka vuotisiin perinteisiin (ja viime vuosina siitä on tullut niin hilpeä tapahtuma, ettei äitini kehtaa kulkea meidän muiden, mukaan lukien vanhemman sisarensa ja isäni, kaksin kerroin pissat housussa kikattavien kanssa). Sillä kertaa hautuumaalle lähtiessä ajokoira pääsi livistämään ulos ovesta ja aloitti kuuluvan ajohaukun lumisessa yössä. En enää kuollaksenikaan muista pääsimmekö hautakiviä katsomaan, mutta koiraa ainakin jahdattiin ja huhuiltiin koko suvun voimin.

Kesti kokonaiset viisi vuotta ennen kuin toivuimme edellisestä kokemuksestamme ja vanhempani uskalsivat ottaa koiran hoitoon jouluksi. Niihin aikoihin isän metsästyskaverista suomenajokoira Pinnistä oli tullut vakituinen kyläilijä, joka vakuutti vanhempani kuukausien kuluessa siitä, että olisin valmis hoitamaan omaa koiraa. Pinni oli mitä suloisin olento, joka joutui jäämään jouluksi yksin kotiin lähtiessämme serkuille aatoksi. Pinni-paran maha oli kuitenkin mennyt sekaisin jouluherkuista ja äidin kauhuksi se oli kakannut talon parhaalle -luonnollisesti valkoiselle - matolle.

Seuraavana jouluna elettiinkin jo vuotta 1991 ja meillä oli vihdoin oma koira, saksanpaimenkoiraneiti Mira. Mira kuului noihin pennusta pitäen arkoihin koiriin, joiden elämä voi olla todella vaarallista, kun mörköjä löytyy joka paikasta. Joulupukin vierailu oli kuitenkin sisareni joulun kohokohta, joka aiheutti meille muille aikamoista päänvaivaa: eihän vierasta pukkia voisi meille kutsua haukuttavaksi! Lopulta herkkupoika (suomennos serkkupoika lapsen ässävialla) pelasti tilanteen…

Mira jouduttiin lopettamaan vuoden aikana arkuuden takia ja seuraavan joulun aikaan pennusta pitäen suunnattoman kiltti ja herttainen kultainennoutaja Etta eleli luonamme. Joulukuusenkoristeet pääsivät kuitenkin tutustumiskierroksille ympäri kotiamme näppärän noutajan hampaissa. Jonain vuonna Tampereella ilotulitteiden käyttö riistäytyi aivan käsistä, jolloin paukkuarka Etta-parka tutisi kotosalla kuukauden ajan joulun mukaan lukien.

Vuoden 1995 vietinkin Ruotsissa ollessani kenneltyttönä Upplands Väsbyssä briardikennelissä. Talvi oli kokonaisuudessaan kylmin Tukholman seudulla sitten kuusikymmenluvun ja puutalosta olivat putket jäässä (ja me ilman vettä) tuon tuostakin. Aattona pakkauduimme hyiseen autoon, koirat takaosaan ja minä etupenkille Jaanan yksivuotias Matias-poika sylissäni. Poikkesimme ensin matkalla astutusreissulla ja sen jälkeen suuntasimme nokan kohti Jaanan vanhempien kotia. Matkalla jouduimme kuitenkin kolariin, kun eräs joulukiireissään ajellut mies törmäsi pakettiautolla eteemme. Mitään pahempia seuraamuksia ei onneksi tullut, koska sain pidettyä pikku-Matiaksesta tiukasti kiinni, selvisimme siis pelkällä säikähdyksellä ja auton nokan rutistumisella. Jaanan vanhempien luona istuimme notkuvien pöytien ääressä, kunnes lähdimme Matiaksen isän Puolasta Ruotsiin muuttaneiden vanhempien luo toiselle aterialle. Samalla tutustuin taloon, joka oli katosta lattiaan täynnä pikkuesineitä ja myös ihmiset olivat pukeutuneet kimalteleviin ja ruhtinaallisesti koristeltuihin vetimiin. Ja puolan kielen ymmärrykseni on toki loistavaa!

Pari vuotta myöhemmin jouluaattoa edeltävänä yönä ajelin kotiinpäin pieni tiibetinterrieripentu kainalossani. Se oli sijoituspentu ja muistan jouluna ajatelleeni, että se oli elämäni paras joululahja, jonka muistaisin varmasti ikuisesti. Itsessään joulu oli kuitenkin aika hirveä pennun inistessä jouluaterian aikana ja pissaillessa ympäriinsä.

Muuttaessani syksyllä 1998 Turkuun opiskelemaan, ilmoitti tibbeneidin kasvattaja ettei opiskelija voi pitää koiraa ja silloin hankin walesinspringerspanieli Katin, jonka kasvattajan mielestä opiskelijalle sopi koira aivan hyvin. Jouluna lähdimme Sallaan perheen kanssa. Muu perhe oli ennättänyt matkaan jo edeltä ja niin me Katin kanssa puksutimme junalla perässä. Paukkupakkasilla junan vaunussa lämpötila laski niin alas, että muistan tärisseeni koko matkan kylmästä Katin käpertyessä jalkoihini. Ihmettelin silloin, kuten olen tehnyt monta kertaa myöhemminkin, kuinka rautahermoinen koira se oli jo 7-kuisena: se vain nukkui matkan välittämättä muista koirista omistajineen tahi ohikulkevista ihmisistä. Sallassa joulu olikin varsin onnistunut, ja takaisin palatessa kuljimme autossa, jossa oli hieman liiankin "lämmin" tunnelma, kun meitä oli ahtautunut kolme ihmistä, muutama reppu ja Kati takapenkille. Etta-noutaja matkasi sentään etupenkin jalkatilassa.

Seuraavan joulun koittaessa Harrykin oli liittynyt laumaan ja piristi taas jouluamme pilke silmäkulmassa. Se varasti kuusen koristeita ja pöydillä olevia pehmeitä tonttu-ukkoja ja jouda ryyppäsi vettä tarpeen tullen kuusen alta, jos oma kippo oli tyhjä. Serkuilla joulua viettäessämme ihmettelimme kahvipöydässä koirieni pitämää kovaa metakkaa. Tappelun nujakka oli syntynyt, kun Kati meinasi varastaa ruokaa pöydältä ja Hartsa-poliisi piti sille pitkän luennon aiheesta, ettei ruokaa varasteta - ei ainakaan vain omaan masuun. Jos Kati ymmärtäisi jakaa saaliinsa taitaisi Herra Hoo vain tyytyväisenä mussuttaa omaa osaansa.

Leipominen kuuluu tietysti olennaisena osana joulutouhuihin ja kolme innokasta silmäparia seuraakin tarkkana puuhien onnistumista ja toivovat tietysti hartaasti kaiken epäonnistuvan. Piparkakkutalo on jokavuotinen riidan aihe. Äitini mielestä sitä ei tarvitsisi rakentaa laisinkaan, ja vielä vähemmän epämääräistä omilla kaavoilla luotua mökkiä, jonka edessä on aina piparkakku-ukkoja ja akkoja suurempia piparikoiria… Pari vuotta sitten Hundsportin inspiroimina päätimme sisareni kanssa tehdä eläkkeelle jäävälle kuvaamataidon opettajallemme pullamopsin. Taitelija on näet omistanut vuosikausia kaksi mopsia ja viihdyttänyt koulun oppilaita kulkemalla kuvitellun remmin kanssa pitkin koulun käytäviä kehotellen ja komentaen lemmikkiään. Ja me oppilaat sitten toki pysähdyimme aina rapsuttelemaan ja kyselemään mielikuvituskoiran ikää ja nimeä. Hän oli myöskin kautta aikojen ainoa opettajani, joka ymmärsi ja jopa arvosti kykyäni saada yhdistettyä joka tehtävään, piirustukseen ja harjoitukseen koira. Pullamopsi suuri punainen rusetti kaulassaan oli mieleinen yllätys, joka kuulemma päätyi esille eikä siis lainkaan suuhun.

Koiramaista joulua kaikille!


Julkaistu Lounais-Suomen Spanielikerhon Lurppa-lehdessä 4/2002.