Olen monesti vakuuttunut, että jos elämääni kuvailtaisiin elokuvan tavoin olisi tyylilaji ehdottomasti komedia tai toisinaan traagikomedia. Eipä kait tätä touhuani voi ottaa aina ihan vakavasti. Varmaankin juuri siksi monenlaisen karvakuonon (suomenajokoira, saksanpaimenkoira, kultainennoutaja, tiibetinterrieri) jälkeen omaksi rodukseni on valikoitunut koiramaailman Peppi Pitkätossu tai Peter Pan, sellainen ikuisesti lapsellisen iloinen, touhukas, kekseliäs rotu kuin walesinspringerspanieli.
En tiedä sattuuko ja tapahtuuko arjessani tavallista enemmän kommelluksia, vai tuntuuko se vain siltä. Olen ollut nuoresta asti sellainen "muistamaton mummo" (ehdottomasti lempikirjojani lapsena ja luettu ihan repaleiseksi) tai hopsantuu, joka menee ja tekee ja unohtaa puolet siitä mitä pitäisi. Valitettavasti olen tietoinen, ettei Stigillä liene aina ihan helppoa kanssani. Eilen kävin lenkillä lastenvaunujen (lue Sebastianin) ja Katin kanssa ja kotimatkalla poikkesin kaupassa. Juorusin samalla Niinan kanssa puhelimessa ja kas kummaa päästyäni puolen matkaa kaupalta kotiin, huomasin, että jotain puuttuu. Kati! Toinen kiltti pieni mummokoira oli jäänyt kaupan eteen istumaan ja odotteli siellä rauhallisena, mutta hieman huolestuneen näköisenä. Onneksi muistin vanhuksen kotimatkalla enkä vasta tuntien päästä kotona...
Viime joulukuussa Sebastianin syntyessä oli sovittu, että Kati menee hoitoon Lauralle. Pakkasin supistusten väleissä itselleni laukun ja Katille ruoat. Kuitenkin autossa matkalla sairaalaan aloin pohtia tulivatko ruoat mukaan - ja siellähän ne nököttivät keittiön pöydällä. Eikun hakemaan vielä Katinkalle sapuskat kotoa. Tämä episodi tuli vielä tallennettua jälkipolville ja TV:stä ulos Stigin osallistuttua Farsor-sarjaan. Aika moni tuttu kommentoi, että oli jotenkin meikäläiselle tyypillistä. Ai miten niin? Toisaalta en yleensä ota enää monestakaan asiasta stressiä. Sebastianin syntyessä sunnuntaina olin vielä edellisenä perjantai-iltana työkavereiden kanssa ravintolassa pikkujouluissa ja koko lauantain messukeskuksen näyttelyssä springeriyhdistyksen ständillä töissä. Sunnuntaina jouduin soittamaan Leenalle, etten taida tullakaan messariin, kun vähän supistaa. Lenkille lumihankeen koiria juoksuttamaan toki silti pystyi lähtemään.
Nämä kommellukset eivät kuitenkaan rajoitu vain ja ainoastaan unohduksiin, vaan samanlainen hepsankeikka-asenne valitettavasti vainoaa minua muutenkin. Viime viikolla lähdin agilitytreeneistä kotiin yhdeksän jälkeen illalla ja koko isolla parkkialueella oli alle kymmenen autoa. Kuitenkin automme kummallakin puolella oli hyrysysyt ja toisen automobiilin vieressä oli kaksi naista, kaksi lasta ja neljä koiraa pienen pieni pentu mukaan luettuna. Keskityin niin täysin vieressä olevaan porukkaan, että peruutin suoraan taaksepäin Leilan auton takapuskuriin. Omasta takaikkunasta kun ei näkynyt tippaakaan läpi Raisan saatua sen aivan sameaksi vesihöyrystä. Ja kyllä harmitti ja itketti. Omasta ja Leilan puolesta, onneksi Leila on jotakuin maailman ihanin ihminen ja rauhoitteli minua (näinkö päin sen piti mennä?). Onneksi vauhtia ei ollut huimasti, mutta... Jälkeenpäin on taas naurattanut, että taito kai tuokin, että kykenee ylipäätään osumaan toiseen autoon lähes tyhjällä kentällä.
Armon vuonna 2002 olin Katin kanssa astutusmatkalla Ruotsissa ja lähtiessäni pihasta hyvin uupuneena ajamaan, katsoin oikeaoppisesti oikealle ja vasemmalla ja oikealle ja ajoin suoraan bussin kylkeen. Eihän sellaista pientä autoa nyt huomannut. Näiden turmien välissä en kyllä olekaan autolla koheltanut, jos ei lasketa sitä, kun silloin korjattu konepelti moottoritiellä lensi suoraan auton tuulilasiin. Mutta se ei varmaan sentään ollut minun vikani? Virpin kanssa meillä on myös ollut hyvin vaiherikkaita reissuja tuolla samaisella armaalla valkoisella pikkusitikalla Tepalla eli Terttu Penelopella. Virpiä ei paljon hampaita naurattanut, kun lauantai-ilta alkoi hämärtyä ja me seisoimme Ruotsissa keskellä ei mitään huoltoaseman ja bussivarikon välissä auton jäähdytysletkun rikuttua. Eipä hätää, reippaat nuoret miehet pelastivat tilanteen ja Virpi vannotti minua tulevaisuudessa ostamaan edes ensiapupakkauksen autoon. En kyllä tiedä, miten kyseinen paukkaus olisi voinut meitä tuolloin auttaa, mutta kyllähän Virpi oli oikeassa ettei sellaistakaan autossani ollut. Ensiapupakkaus saapui kylläkin autoon vasta Stigin myötä, mutta eipä sitä onneksi ole tarvittukaan.
Näyttelyissä olen käynyt kahdenkymmenen vuoden ajan, joskin aika harvakseltaan viime vuosina. Tuntuu, etten näiden kahdenkymmenen vuoden aikana ole silti paljon oppinut. Yhdestä näyttelystä tänä vuonna unohdin koiran rokotuspaperit kotiin ja Vesilahdella Essin kanssa loistin oikein toden teolla. Numerolappu jäi koteloonsa häkin päälle rynnätessäni kehään ja kehässä taskusta putosi ensin vinkulelu ja sitten levittelin vahingossa lihapullat ympäri kehää! Jos olisin ollut ensikertalainen olisi varmaan hävettänyt, nyt lähinnä nauratti ja hymyilytti. Ei kait sitä koskaan opi.
