lauantaina, joulukuuta 31, 2022

Onnea ja iloa tulevalle vuodelle!

Vuoden viimeistä päivää juhlistettiin lenkkeilemällä T-pentujen Toton, Toffen ja Topin sekä Pipin kanssa koirametsässä. Onneksi yksittäiset kauempaa kuuluvat raketit eivät tänäkään vuonna aiheuta Topissa tai Pipissä mitään reaktioita.

Taas näin vuoden viimeisen päivän kunniaksi on aika muistella kulunutta vuotta. Paljon on tapahtunut ja ehditty, mutta tietenkään vuosi ei ole ollut yhtä auvoa. Suru ja ilo kun kuuluvat kummatkin elämään. Ja joskus se vitutuskin, etenkin jos köhitään syksyllä flunssassa seitsemän loputonta viikkoa putkeen ja sen jälkeen peruskunto on nollissa ja lihakset juntturassa. Mutta onneksi ollaan päästy Pipin kanssa kehonhuoltoon näin vuoden lopussa ja Topille on varattu aika maanantaille :)

Yhdistystouhua on vuoteen kuulunut enemmän laki sallii: HSKH:n puheenjohtajuus, useat kenttätalkoot, kisat ja muut tapahtumat ovat olleet mieleenpainuvia ja etenkin kesällä pihassamme kokoustaminen grillauksen merkeissä oli tosi mukavaa. Springeri-lehteä toimitamme edelleen Marjukan kanssa ja vaikka välillä tulee kiirus, niin kokonaisuutena pursuamme vielä kahdeksan vuoden jälkeenkin ideoita. Lisäksi olen osallistunut walesien jalostustoimikunnan ja MH-toimikunnan toimintaan ja saimme järjestettyä MH-luonnekuvauksen sprinkuille syyskuussa.

Myös kolmen päivän Jangas-leiri järjestettiin kotikonnuilla ja joulukuussa vietettiin puurojuhlaa.

Osa Jangas-päivien sunnuntain osallistujista

Valitettavasti pentuja ei saatu tälle vuodelle toiveista huolimatta, mutta onneksi seuraava pentue on syntymässä jo vajaan kuukauden päästä, vaikka tulevan emän borrelioosi onkin aiheuttanut sydämen tykytystä...

Vanhoista kasvateista jouduttiin hyvästelemään viimeiselle matkalle 13,5-vuotias "Sakke" eli Jangas Eager Beaver, paria viikkoa vaille 12-vuotias "Remo" eli Jangas Fir Tree ja lähes 10-vuoden ikään ehtinyt "Lenni" eli Jangas Horse Feathers.

Lisäksi kasvatit omistajineen ovat olleet hirmuisen päteviä:

Spanieleitten taipumuskokeen suorittivat Jangas Rapunzel, Jangas Rämäpää Penny, Jangas Risto Reipas, Jangas Rapa-Ripa, Jangas Raya and the Dragon, Jangas Tripp Trapp Trull, Jangas Tiitiäinen, Jangas Tingeling, Jangas Tissel och Tassel ja Jangas Tärpästikkeli. Eli yhteensä 10 kasvattia!

MEJÄ-kokeissa kävi vain kaksi kasvattia ja yhteensä kolme koetta, mutta herranjestas millaisin tuloksin: Jangas Q-lemma Komia palkittiin ekalla pitkällä jäljellään Avo1-tuloksella (lahjattomat treenaa!) ja Jangas Rämäpää Penny napsi kaksi ykköstulosta Avo1 (49 p) ja Voi1 (48 p) ja Tonjalla ja Windyllä on nyt kolme ykköstulosta kolmesta kokeesta!

Näyttelyissäkin käytiin alkukesästä ja Jangas Tissel och Tassel sai SERTin ja junSERTin, Jangas Tirlittan junSERTin sekä veljekset J. Q-lemma Komia ja Q-hun Kurkottaa palkittiin vara-SERTillä. Jangas Tättähäärä ja Jangas Tirlittan olivat ROP-pentuja ja J. Tärpästikkeli VSP-pentu. Myös moni muu sai tarvittavat tulokset näyttelyistä.

Rally-tokossa moni koirakko teki debyyttinsä: J. Q-ppa Punaisena sai kolme hyväksyttyä tulosta alokasluokasta ja RTK1, J. Q-hun Kurkottaa alosta hyväksytty tulos, huimat 99 pistettä ja HSKH:n seuramestaruus, J. Q-luisa Ensi Lempi 2x Alokasluokan hyväksyttyä tulosta ja samoin emänsä J. Legend of Zelda ja Iinekselle lisäksi RTK1, kun viime vuodelta oli jo eka tulos. Näiden lisäksi myös N-pentueen emä ja T-pentueen mummu Doniol High Five to Jangas kisasi kolme Alo-tulosta ja sai RTK1-koulutustunnuksen sekä agilitystä kakkosluokasta LUVA-tuloksen, Femma palkittiin myös SA:lla näyttelyssä.

Agilityssäkin on muutaman tauon jälkeen ollut muutama kasvatti kisaamassa: "Mickey" eli J. Q-hun Kurkottaa ja Mette saivat ekan nollaradan ja LUVAn sekä tittelin springereiden agility-tulokas(!!) ja siskolleen Minnille eli J. Q-nlilja ja Isabellalle 5 vp ratoja, samoin Oskun eli J. Out of Print ja Inka saivat ekasta kisastaan 5 vp.

MH-luonnekuvauksen suorittivat J. Osmosis Jones, J. Pippi Långstrump, J. Powder And Patch, J. Q-ppa Punaisena, J. Q-hun Kurkottaa, J. Q-nlilja, J. Q-lemma Komia, Jangas Rapunzel, Jangas Rämäpää Penny, Jangas Risto Reipas, Jangas Rapa-Ripa, Jangas Raya and the Dragon ja Jangas Strong Shrek.

Luonnetestissä kävi ensimmäisenä kasvattinani Lalle eli J. One Man Band saaden kivat tulokset ja kokonaispisteet 145 p.

SmartDog-testissä kävivät Jangas Tirlittan, J. Tingeling ja J. Q-luisa Ensi Lempi.

Ihan uutena lajina korkattiin vesipelastuksen soveltuvuusluokka hyväksytyn tuloksena kanssa Pipin eli J. Pippi Långstrump ja Päivin kanssa. Myös koiratanssista saimme H-tuloksen Pipin kanssa alkuvuodesta.

Tästä on hyvä jatkaa ensi vuodelle ja tavoitteena on selättää taas kilpailujännitys Pipin kanssa ja päästä kisaamaan muutamassa lajissa. Odotamme myös punavalkoisia pentuja syntyväksi noin neljän viikon päästä. Toivottavasti koemenestys jatkuu yhtä hienona ja saamme nauttia pennuista ensi vuonna :)

Ihan parhainta on tällaiset ilmeet ekan kisasuorituksen jälkeen :)

Tulkoon vuosi uus:

uusi mahdollisuus

ja tilaisuus

sekä onnellisuus.

Mukaan näitä pieni ripaus:

kaipaus,

haikeus

ja huokaus.

Mutta tärkeimpänä ne kliseiset usko, toivo ja rakkaus.

perjantaina, joulukuuta 30, 2022

Pakinat "Huumorintajuinen walesinspringerspanieli" ja "Tokoilua ja sekoilua"

Huumorintajuinen Walesinspringerspanieli?

Ennen ensimmäisen spanielini hankkimista kahlasin taas läpi lukemattomia koirakirjoja ja spanieleita koskevia artikkeleita, joista mieleen jäi erityisesti walesinspringerin kohdalta huomautukset koskien welshien huumorintajua ja kuinka tämän rotuiset epelit vaativat huumorintajuisen omistajan. Vaikka edelliset koirani olivatkin jo runsain mitoin koetelleet huumorintajuani, olivat ne silti itse enemmän tai vähemmän tosikkoja; sellaisia helposti loukkaantuvia, omanarvontuntoisia olentoja, joiden aloitteellisuutta ei voi verratakaan welshien aloitekykyyn. Tuntui oudolta ajatella, että koiralla voisi olla huumorintajua, mutta kai se olisi uskottava…

Mitä oikeastaan on huumorintaju? Sanakirjassa huumori määritellään mielialana, jossa hilpeys on vallitsevana, leikkisyytenä ja kykynä huomata elämän hullunkurisia puolia. Spanielit ovat kieltämättä leikkisiä ja hauskoja olentoja, mutta en ollut niin vakuuttunut siitä, olisiko niillä ymmärrystä käsittää asioiden hullunkurisuutta ja hauskuutta.

Tällä hetkellä kotonani nukkuvat kaksi walesinspringeriä 2-vuotias Kati-neiti ja vuoden ikäinen Harry-herra, joiden huumorintajuisuudesta olen saanut monia todisteita, tai ehkä olen vain erehtynyt pitämään niiden antaumuksellista osallistumista asioihin huumorintajuna. Kati valitsi minut ensisilmäyksellä käydessäni kasvattajan luona katsomassa kahta viiden kuukauden ikäistä welshityttöä, joista minun oli tarkoituksenani valita toinen. Nykyisin kummatkin koirat seuraavat kannoillani varjon lailla joka paikkaan, myös vessaan. Hartsa kiipeää jopa vierelleni saunan lauteille istumaan, jos pojankoltiaista yrittääkin jättää toiseen huoneeseen se vain näppärästi aukoo ovet ja kirmaa pukkilaukkaa perääni.

Kerronpa esimerkin erovaisuudesta noutajan ja welshien luonteessa. Kotona Tampereella meillä on iso aidattu piha, jossa welshit ja vanhempieni luona asuva kultainennoutaja viihtyvät hyvin. Jos koirat jostain syystä haluavat sisälle, on noutajaneiti oppinut haukahtamaan kerran kuuluvasti, welshit sen sijaan hyppivät ovea vasten, ja jollei se auta ne kiipeävät puutarhapöydälle, josta on suora näköyhteys olohuoneeseen ja tökkäisevät tassullaan ikkunaan. Usein niiden päät vilkkuvat keittiön ikkunassa, kun ne hyppivät kuin superpallot nähdäkseen ikkunasta sisään ja tullakseen huomatuiksi. Kerran yllätin Harryn, kun se oli hypännyt kapealle, kaltevalle ikkunalaudalle kaikilla neljällä tassullaan ja tasapainoili siinä koko kahdenkymmenen kilon elopainollaan.

Varmasti myös iloinen ja hilpeä elämänasenne ja ystävällinen luonne vaikuttavat käsitykseemme huumorintajuisuudesta. Etenkin Harry (hiljalleen Harriksi tai Hartsaksi suomalaistunut, myös Dirty Harryna tunnettu) on uskomattoman ekstrovertti tyyppi. Kaikki vastaantulijat, niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin ovat pojan mielestä tutustumisen arvoisia. Aivan omatoimisesti Hartsa on tehnyt tutustumisretkiä naapuriasuntoihin, kerran kävin pyydystämässä nuorenherran naapurin olohuoneesta, jossa se seisoi kuono popcorn-kulhossa. Silloin tällöin punainen väri hiipii kasvoilleni aina hiusmartoa myöten, kun pyydystän sitä taas jostakin "kyläpaikasta". Eräänä iltapäivänä maitokaupasta tullessani irrotin jätkän pylväästä ja salamannopeasti se syöksähti sisälle kaupan kutsuvasti avoimesta ovesta. Loikittuani koirani perästä sisälle kauppaan, löysin sen nuuskimasta mehupurkkeja. Huomatessaan minut spanielipoika kipitti kaupan perällä olevaan varastoon saakka, josta vihdoin sain sen kiinni ja remmiin. Koko tapahtuma kesti ehkä minuutin, nopea poistumisemme takavasemmalle mukaan lukien.

Myönnettäköön, että pidän erityisen huvittavana Harryn tapaa kantaa tavaroita ja keräillä niitä viereensä. Ilmeisesti koiraskoiran mielestä taloutemme hygieniatasossa on parantamisen varaa, koskapa se kuskaa vessasta juuriharjaa, lattiarättiä ja pesuainetta minulle monta kertaa päivässä. Silloin tällöin myös pesuvati löytyy nojatuolista, mutta minulle ei ole vielä selvinnyt mikä logiikka siinä on, että kengät on kannettava joko keskelle lattiaa tai sängyn alle, tai miksi alusvaatteni löytyvät keskeltä työpöytää. Ehkä kaikki vielä kirkastuu minulle jonakin päivänä.

Liekö welshien huumorintajun perusta niiden uskomaton jääräpäisyys? Muistan ainakin kuinka ensi päivien aikana Kati päätti, että sen on saatava nukkua nojatuolissa, eikä kymmenistä ja taas kymmenistä kielloista tuntunut olevan mitään perustavanlaatuista apua. Viimein Kati saavutti luovutusvoiton keksittyään, että vessassa käydessäni en voinut vahtia sitä, ja heti kun pääsin vessaan istuaalleni kuulin kuinka neiti kömpi jo tuolille. Aluksi juoksin housut kintuissa sitä komentamaan kunnes viimein tusinan toiston jälkeen armottomassa pissahädässä luovutin: istukoon koira nojatuolissa!

Entä onko sukupuolella sitten mitään vaikutusta huumorintajuun? Minusta tuntuu, että ainakin omien koirieni ollessa kyseessä pojankoltiainen on monissa asioissa hauskempi, mutta tytöntylleröllä tuntuu olevan selvempi käsitys omasta hauskuudestaan; se on oppinut pikku-pelleksi. Lieneekö syy sukupuolessa vai yksilössä, mutta Harri on ainakin kovin poikamainen rasavilli, joka pienten poikien tapaan selviää mitä kummallisimmista koiruuksista vain näyttelemällä pientä ja viatonta pisamanaamaista viikaria. Nartut ovat olleet paljon nöyrempiä ja alistuvampia, Harri taas on niin kovin täynnä omaa paremmuuttaan.

Omanarvontunnossaan sir Harry onkin lyömätön. Se nousee nojatuoliin tai sängylle omistajan elkein vailla vähäisintäkään katumusta ja jaksaa yrittää samaa kymmeniä kertoja aina yhtä itsevarmasti. Sen mielipuuhiin kuuluu myös istuskelu kirjoituspöydän ääressä katselemassa tietokoneruutua tai seuraamassa ohikulkevia ihmisiä. Ruokansa kanssa se mietiskelee ja maiskuttelee nappuloita toisin kuin Kati, joka muistuttaa lähinnä ahnetta pientä sikaa ruokailun suhteen; kaikki kelpaa eikä mikään riittäisikään.

Leikkisyys sinänsä on jo huumoria, mutta välillä minusta tuntuu, että welsheille ominainen väsymätön vilkkaus on se seikka, joka saa ne vaikuttamaan huumorintajuisilta. Ja voin vaikka vannoa välillä näkeväni sellaisen pilkkeen koirieni silmäkulmassa, joka todistaa niiden olevan tietoisia tekojensa hullunkurisuudesta. Tottelevaisuuskoulutuksessa ja -kokeissa Kati on aina mainio toveri ja keksii mitä uskomattomampia juttuja; paikallaolo-liikkeen aikana se saattaa kieriä ympäri tai maata selällään jolloin siitä näkyvät vain kaikkiin neljään ilmansuuntaan sojottavat jalat ja hymyilevä spanielin naama. Uskoisin sen olevan tietoinen myös siitä, kuinka huvittavan näköistä on, kun se paneutuu välillä noutoliikkeeseen koko sielustaan ja oikein hyökkää noutokapulan päälle ennen kuin lähtee tuomaan sitä minulle.

Millä tavoin walesinspringeri sitten vaikuttaa omistajaansa? Minä olen ainakin huomannut viljeleväni itseironiaa kouluttaessani eläväisiä koiriani, yhtenä päivänä kaikki sujuu kuin filmissä, seuraavana mikään ei tunnu onnistuvan. Tosikolle welshi ei sovi; jollei omistaja hiljalleen opi nauramaan itselleen ja koiralleen, on jokin muu rotu varmasti parempi valinta.

Allekirjoittaisinko kokemusteni perusteella rotuesitteiden väitteen, jossa sanotaan walesinspringerspanielin olevan huumorintajuinen koirarotu? Vastaus on painava KYLLÄ.

Julkaistu Lounais-Suomen Spanielikerhon Lurppa-lehdessä 4/2000.

Tokoilua (ja sekoilua) walesimaiseen tyyliin

Tottelevaisuuskokeiden juuret ovat saksalaisessa tarkkuudessa ja säntillisessä säännönmukaisuudessa, mutta olen todennut nuoren walesinspringerin tuovan aivan uusia ulottuvuuksia lajin harrastamiseen. Itse jahkasin ja harjoittelin kultaisennoutajamme kanssa seitsemän vuotta uskaltautumatta koskaan kokeisiin. Huhtikuussa 1999 Katin täytettyä 11 kuukautta päätin ilmoittaa neidin tottelevaisuuskokeeeseen, tuloksena oli ALO3 102p ja toteamus ettei se maailma tähän kaatunutkaan. Automatka koepaikalle tosin oli aivan hirvittävä: minua jännitti, pissitti ja oksetti, Kati puolestaan kuolasi auton takapenkillä, kaiken lisäksi olimme vielä puolisen tuntia myöhässä. Näin jälkeenpäin ajatellen siitä kokeesta jäi varsin hauskoja muistoja, vaikkei kaikki sujunutkaan aivan kuin filmissä. Kahden kuukauden ja neljän kokeen jälkeen Katie-beibi siirtyi avoimeen luokkaan, jossa olemme kilpailleet kaksi kertaa ilman sanottavaa menestystä. Pisteitä on tullut kokeesta riippuen kaikkea 45 ja 180 välistä (200p on maksimi). Katilla kun on hyvät ja huonot päivänsä, niin kuin emännälläänkin.

Ensimmäinen koe johon osallistuimme järjestettiin maneesissa, joka Katin käsitykseen mukaan on pienen koiran taivas; niin paljon hevosenkakkaa kun vaan jaksaa syödä. Ja kyllä sitä syötiinkin, jopa kesken seuraamisen Kati kulki vierelläni pää maassa hamuten kikkaroita. Aterioinnin jälkeen Kati tuli sitten suukottelemaan minua ja pian kummankin naamat olivat mustat kuin murjaanien kuninkailla. Ensimmäinen avoimen luokan koe järjestettiin Tampereella Näsijärven rannalla syksyllä, kun rannalle oli jo kerääntynyt kiitettävä määrä lintuja. Arvaahan sen mitä piristettä neiti keksi paikallaolon aikana, kun matte oli hävinnyt piiloon… Seuraavaan kokeeseen osallistuessamme suuntasimme tiemme parkkihalliin, jonne otin mukaan myös silloin 8-kuisen Harry-walesin odottamaan häkissä suorituksemme aikana. Odotellessani piilossa loputtoman pitkältä tuntuvat kolme minuuttia muuten hiljaisessa hallissa kaikui Harryn haukunta ja Katin säälittävä vinkuna. Kyllä meidän perheestä ainakin ääntä lähtee!

Luoksepäästävyys-liikkeen Katie on ymmärtänyt pienessä walesin päässään niin, että tehtävänä on tarkastaa tuomarin luoksepäästävyys, hyvinhän nuo yleensä päästävät viereensä ja rapsuttavat usein vielä vähän korvan takaa. Kerran tuomaritäti oli ottanut muutaman viikon ikäisen vauvansa mukaan ja pieni poika heräsi juuri ennen meidän suoritustamme. Kati, jonka mielestä pienet lapset ovat aivan hurmaavia, kävi tarkastelemassa tuomarin sylissä istuvaa vauvaa aina kuultuaan VAPAA-käskyn.


Harry rakasti luoksepäästävyys-liikettä - hieman liikaakin!

Kompastuskivenä meillä on ollut paikallaolo johtuen tästä paljon puhutusta eroahdistuksesta. Ekassa kokeessa neiti pysyi paikallaan juuri niin kauan kuin lähimpien lantakikkareiden syöminen kesti, kaula venyi kuin kirahvilla. Sen jälkeen paikallaoloharjoituksia toistettiin varmaan satoja kertoja ennen kuin neiti viimein jäi rauhassa paikalle, mutta keksi sitten pientä piristettä paitsi emännälleen myös koulukavereille ja kilpakumppaneille; se alkoi kieriä ympäri maassa niin, että välillä näkyi vain maha, kaikkiin neljään ilmansuuntaan sojottavat tassut ja hymyilevä spanielin naama.

Seuraaminen on aina kuulunut niihin mukaviin liikkeisiin, joista on yleensä tullut ihan kivasti pisteitäkin, paitsi kerran vesisateessa koiran laahustaessa metrin verran jäljessä vähintäänkin hakatun näköisenä. Emännälle tuomari huomautti jälkeenpäin, että oikeassa ja vasemmassa olisi vielä vähän opettelemista…

Kati piirrettynä noin 20 vuotta sitten

Luoksetulo kuuluu myös Wilkkaan Walesin bravuureihin. Joskus harjoituksissa sain koiran kuin tykinkuulan jalkoihini sillä lopputuloksella, että kaaduimme kummatkin yhdeksi kasaksi maahan. Avoimessa luokassa liikkeeseen kuuluva pysäytys tuntuu olevan epäinhimillisen vaikeaa, onhan sitä ensin opetettu, että luokse pitää tulla niin kovaa kuin jaloistaan pääsee.

Kokeessa noutaminen menee helposti höseltämiseksi, kun tytöntyllerön tuntuu olevan vaikea tuoda suolapatsaana seisovalle emännälleen käteen puukapulaa, ei silti että Kati silloinkaan karkaisi tai pistäisi ranttaliksi, kunhan vaan on niin innoissaan ettei kapula meinaa millään päästä käteen saakka, vaan putoaa johonkin lähistölle koiran juostessa yksin aivan viereeni. Metsästä se on sentään tuonut jäätyneen puolen kilon jauhelihaköntinkin suoraan käteeni. Joskus nouto-suorituksemme aikana hymynkare on leikitellyt tuomarinkin suupielissä.

Kerran odotellessamme oman suorituksemme jälkeen tuloksia hyökkäsi urosrottweiler kehästä kesken luoksetulo-liikkeen suoraan Katin kimppuun ja astumaan sitä. Onneksi mitään suurempia traumoja kokeita kohtaan ei jäänyt, jotain hyötyä kovapäisyydestäkin.

Kaiken kaikkiaan olen pitänyt tokoilua ihan hauskana harrastuksena, ainakin jos walesilapsi luo siihen uusia ulottuvuuksia ja runsaasti haasteita. Saapi nähdä miten mainioihin suorituksiin pystymmekään Katia vuotta nuoremman Harry-pojan kanssa. Aika näyttää. Loppukaneettina voin vain sanoa katseltuani ja kuunneltuani juttuja tokoilevasta beaglesta, että luoja minua siunatkoon koskaan hankkimasta toko-beaglea. Mutta se olisikin sitten aivan oma tarinansa.

Julkaistu Springerspanielit ry:n Springeri-lehdessä 1/2000 Katin voitettua vuoden parhaan aloittevan tottelevaisuuskoiran kiertopalkinnon.

keskiviikkona, joulukuuta 28, 2022

Vanhoja pakinoita

Kotisivujen suhteen tuli ilmoitus, että koko palvelu poistuu käytöstä eli joudun siirtämään kotisivut blogin alle ja niinpä paljon "vanhoja helmiä" häviää. Niinpä onkin laitettava niitä tänne blogin puolelle, jotta ne jäävät jonnekin säilöön. Koskapa tänään tavattiin Saijan kanssa, on hyvä aloittaa Tranholmen muisteluista...

Vi på Tranholmen

Mitä siitä seuraa, kun kaksi tunnetusti älykästä ja harkitsevaista nuorta naista lyö viisaat päänsä yhteen ja päättää lähteä opiskeluvaihtoon ulkomaille? Paljon paperisotaa, unettomia öitä ja hysteeristä nauramista tietysti.

Määränpääksi valittiin Tukholman yliopisto ja kuten aina hoidimme kaikki asiat viime tingassa. "Ei hoppu hyväksi" totesi Saijakin joka väliin. Hakukaavakkeet jätettiin sisään viimeisenä mahdollisena päivänä maaliskuussa, elokuussa rokotettiin koirat uudelleen ja vielä marraskuussa odoteltiin jonkinlaisen hyväksymiskirjeen kolahtavan postilaatikosta. Tulihan se loppujen lopuksi muutaman sähköpostiviestin siivittämänä.

Luonnollisesti siinä vaiheessa alkoi tulla jo kiire asunnonhankinnan kanssa, kuuleman mukaan Tukholmassa oli huonoin asuntotilanne vuosiin eikä neljä mukana matkaavaa koiraa yleensä helpota asiaa. Onneksi Saijan herra Nuupponen alias Teppo-staffi jäi sentään Suomeen huolehtimaan kotimaan järjestyksestä.

Internet osoittautui kuitenkin korvaamattomaksi avuksi, Dagens Nyheterin sivuilta löytyi sopiva hyvin persoonallinen asuinsija. Seuraava harmaita hiuksia aiheuttanut juttu oli koirien vasta-ainetestien ehtiminen ennen matkaa, EELA kuitenkin yllätti positiivisesti ja tulokset saapuivat muutamassa viikossa joulunpyhistä huolimatta. Asioilla on taipumus järjestyä, tuumasi taas filosofi Ahokas.

Kuin ihmeen kaupalla kaikki alkoi olla valmista lähtöä varten tammikuun alkupuolella. Pakkaminen ja vaatteiden pesu jäi luonnollisesti viimeiseen yöhön ja kuivatus tapahtui matkalla. Perjantai-iltana Saisku whippet-neitoineen kuitenkin rymisteli junalla Turkuun, jossa pakkasimme uskollisen pikkukoslani Tepan ääriään myöten täyteen. Walesikaksikolle jäi oma tilansa auton takaosaan, mutta jo kilometrin päässä kotoa ne roikkuivat pää tai takapuoli olkapäillämme. Turvallista matkantekoa!

Meillä oli varsin mainio matka laivalla, ihmisten kommentit olivat aika äänekkäitä hiippaillessamme pitkin laivaa neljän koiran ja häkin kanssa. Herra H ilmoitti mouruten vastalauseensa jäädessään tyttöjen kanssa hyttiin lähtiessämme syömään, mutta emme kuulleet kuulutusta: "herra Janka kaipailee perhettään hytissä 6419...". Kaikki siis hyvin siihen asti, hajuvesiostoksillakin käytiin, tosin varojen puutteen takia tuoksumme samalle tämän kevään.

Tukholmassa vaihdoimme kuskia, koska Saijan oli tarkoitus ajaa meidät ohjeideni mukaan Tranholmiin. Terttu Penelope Makkosen (= armas autoni, olemme siis Leilan ja Annukan ylimpiä ystäviä) ryypyn hallinta vain aiheutti toveri Ahokkaalle hieman päänvaivaa ja niin Tepa töpähti keskelle nelikaistaisen tien ohituskaistaa ja siinähän sitä sitten seisottiin, kunnes ystävälliset suomalaismiehet kiiruhtivat hätiin. Matka siis jatkui neiti Janka ratissa, päästiin vieläpä ajoissa perille Stocksundin rantaankin. Siinähän sitä sitten olikin hommaa raahata häkit, matot, vaatteet ja muut tavarat kärryllä saareen, vaivaiset 700 metriä matkaa ja lähes kokonaan ylämäkeä, koska asumme saaren korkeimmalla kohdalla.

Jotain hyötyäkin tästä kalliolla, kukkulalla asumisesta, meillä on näet uskomattoman upeat näkymät joka ikkunasta, olohuoneesta näkee Lidingön saareen ja jopa saapuvat Siljan laivat. Tosin vanhassa puutalossa on omat ongelmansa, pakkasilla myös sisälämpötila laskee helposti ja silloin turvaudumme takan lämmittämiseen. Kerran Saija savusti koko mökin lämmityksen temmellyksessä ja sai palohälyttimenkin huutamaan solkenaan.

Muutenkin asumisemme on kohtuullisen persoonallista, talvella saarelle kulkee siis silta, mutta auto jätetään mantereen puolelle Stocksundiin, joka on pullollaan toinen toistaan hienompia kartanoita ja linnoja. Kevään tullen meidän on opeteltava kulkemaan moottoriveneellä, silloin tosin pääsemme suoraan yliopiston rantaan omalla venhosellamme. Sisävessa ja -suihku sentään on, mutta suihkussa on käytävä kohtuullisen nopeasti, jottei tarvitse jääkylmässä vedessä kylpeä. Makuuhuoneita tosin on vain yksi ja siitä johtuen nukun olohuoneen puolella ensimmäiset kuukaudet. Saari on sen verran pieni, että kaikki tuntevat toisensa ja meillekin moikkaillaan reippaasti, aika näky taidamme ollakin koiralaumamme kanssa. Naapurin lapsetkin ovat alkaneet ahkerasti ulkoiluttaa koiriamme.

Hulluilla on halvat huvit, sanotaan. Saija sai Paulalta (entisen poikaystävänsä sisko ja nykyisen poikaystävänsä entinen tyttöystävä) muovisen "poikaystävän", jonka piti vedessä turpoaman. Tämä sikspäkin omaava poikaystävä ristittiin pian Leifiksi, koska meitä suunnattomasti huvitti Ruotsin Macissa mainostettava McLeif-hampurilaien. Leif laitettiinkin heti kylpyyn ja se alkoi hiljalleen kasvaa, valitettavasti vain toisen jalan kantapäässä oli valuvika eikä se turvonnut muun ukon kasvaessa. Tynkäjalkaisena Lefa sitten meitä viihdytti muutaman päivän, se oli milloin vesilasissa, milloin likoamassa olevassa puurokattilasa, välillä jopa vaahtokylvyssä tiskien seassa. Leifin kohtaloksi koitui pudotus liian kuumaan veteen, jolloin siitä tuli aivan lötkö ja akneihoinen. Nyt odottelemme uutta poikaystävää.

Ennen Ruotsiin lähtöä kirjoitin paikallisen walesikerhon Ninnille sähköpostia, että olemme tulossa. Tammikuussa sain kutsun lähteä paikallisten kerholaisten kanssa pizzalle suunnittelemaan kevään tapahtumia. Loppuillasta löysin itseni Ninnin kanssa tottelevaisuuskoulutuksesta vastaavan henkilön paikalta. Pieniä ongelmia vieraalla kielellä kouluttamisessa varmaan on, mutta keväällähän sen sitten näkee.

Säät ovat täälläkin olleet varsin vaihtelevia. Välillä heräämme lumipeitteiseen aamuun ja seuraavana päivänä on keväistä ja niin tuulista, että sillalla kävellessä tuntee olevansa huvipuiston viikinkilaivassa tai vesiliukumäessä laineiden pärskiessä sillalle. Liukkaat kelit ovat pahimpia, minulla on jo kyynärpää ja polvi mustana.

Matkalle lähtiessä hieman epäilytti, mitä neljän koiran kanssa asumisesta tulee kaksiossa, mutta hyvin on mennyt. Palelevat vipukat Sissi ja neiti Iippana makoilevat sohvalla peiton alla, ja Kati-walesi yrittää änkeä joukkoon tummaan. Vidal Sassoon, tuo hiuksistaan tarkka walesiherra, saa tyytyä kohtaloonsa maata lattialla, mutta ilmoittaa kyllä kovaäänisesti milloin joku vosuista meinaa tallata Herran ja Hidalgon letille.

Pieniltä huvittavilta sattumuksilta ei ole suinkaan selvitty, yhtenä iltana keitin teevettä niin antaumuksella maatessani sohvalla luomet silmillä, että kattilan pohjakin mustui. Saisku puolestaan astui keittiön lattiasta läpi kantapäällään, mutta nämähän ovat toki pikkuvikoja. Päivärytmi on asettunut aloilleen; aamupäivät ja osa iltapäivistäkin kuluu yliopistolla, illat kotihommissa ja koirien kanssa lenkeillessä. Muihin vaihto-opiskelijoihin ja opiskelutovereihinkin on tullut hiljalleen tutustuttua.

Keväällä on tarkoitus täälläkin juosta näyttelyissä ja muissa tapahtumissa tuttuun tapaan, mutta näin alkajaisiksi olemme vasta tutustuneet lähiseutuihin ja suur-Tukholman kartan kanssa etsineet koiranruokakauppoja ja muita putiikkeja. Näihin kuviin ja tunnelmiin siis lopettelen. Tjena!

Julkaistu Lounais-Suomen Spanielikerhon Lurppa-lehdessä 1/2002.

BORTA BRA, MEN HEMMA BÄST

Eli oma maa mansikka, muu maa mustikka, kuten suomalainen asian ilmaisee. Puolen vuoden Ruotsissa oleskelun jälkeen tosin kyynel kimalteli silmänurkassa, kun Tranholmen-saari oli jätettävä taakse.

Minusta tuli sitten lopultakin varsinainen aaltojen valtiatar. Ensimmäisiä kertoja yksin veneillessäni tosin purin hammasta yhteen vetäessäni oikuttelevaa perämoottoria käyntiin ja kovassa aallokossa ohjasin Tenho-venhoa suorastaan apinan raivolla. Hieman pelotti moottorin sammuminen keskellä merta ja siltä varalta meillä oli aina mukana vain yksi Lahna-niminen airo, joka onneksi seilasi mukana varsin tarpeettomana. Kauniilla ilmalla merimatka oli kuitenkin suorastaan lumoava.

Kerran kevään aikana tosin kävi niinkin, ettei moottori startannutkaan monista yrityksistäni huolimatta. Saija oli silloin tulossa Kaisalta kotiopäin myöhään illalla, enkä enää kehdannut mennä naapurista apua pyytämään siihen kellonaikaan. Saisku-parka joutui matkaamaan takaisin koko kaupungin läpi ja sai vielä yhden hieman humaltuneen ruotsalaismiehen matkalla riesakseen. Sellaista sattuu.

Välillä väsytti tolkuttomasti aamusta iltaan, muttei luonnollisestikaan lainkaan yöaikaan. Yötä myöten oli aivan valoisaa ja mökin suuret ikkunat saivat sen kylpemään valossa myös pikkutunneilla. Unet jäivät vähiin ja muutenkin Katin pentujen odotus ja Saijan koti(=poikaystävä)ikävä saivat välillä tunteet pinnalle. Toisinaan Saija polki jalkaa niin, että talo tömisi ja minä puolestani itkeä pillitin, kun en muutakaan jaksanut. Kuvatunlaisina aurinkoisina aamuina aloitimme päivän laulaen silmät punaisina sarkastisen epävireisesti: "Voiko aamu enää ihanammin alkaa".

Toukokuussa varmistui, että Katille oli tullut keskenmeno (ultrassa oli aikanaan näkynyt ainakin yksi pentu), ja pahimmat pelkoni kävivät toteen. Walesikerhon Ninnin soittaessa en saanut järjellistä sanaa suustani ja hän tulikin minua piristämään seuraavana iltana. Onneksi Kati oli kuitenkin kunnossa ja yhtä pirteä kuin aina.

Aika aikaa kutakin. Toukokuu saapui Tukholmaankin aurinkoisena ja vappua vietin Tranholmenin saarella muiden saarelaisten kanssa suunnattoman kokon ympärillä yhteislauluun paneutuen. Katikin pääsi mukaan ja sai nauttia pikkutyttöjen jakamattomasta huomiosta. Seuraavana päivänä vappusankarit (Kati on syntynyt 2.5 ja Harry 1.5) viettivät ensimmäistä kertaa syntymäpäiviään naapuruston lasten tehdessä koirille kakun ja muffinseja itselleen. Nuorimpien vieraiden jäljiltä sohva suorastaan kylpi muruissa.

Vapun jälkeen autolle tullessani, minua kohtasi pienoinen yllätys. Auton ovet olivat auki, uskollinen Tepa oli siis joutunut pikkupoikien autonmurron uhriksi. Vaatimaton omaisuuteni ei kuitenkaan varkaille kelvannut: on se ihmeellistä, ettei kukaan halunnut kumisaappaita, näyttelyhäkkiä, sadetakkia tahi koirankarvaista villapaitaa! Ensi järkytyksestä toivuttuani juttu alkoi lähes hysteerisesti naurattaa, kukaan ei voisi varmaan kuvitellakaan ottavansa käyttöönsä koirankuljetuskoslaani, joka kevään aikana oli vielä sotkuisempi kuin koskaan.

Walesikerhon tottelevaisuuskoulutukset pyörivät huhti- ja toukokuun. Ninnin kanssa kouluttaessani tuntui aluksi hankalalta selittää koiran omistajille, mitä halusin heidän tekevän, mutta hiljalleen opin koirankoulutussanaston ja huutelin surutta ohjeita. Ihmiset ymmärtävät yllättävän paljon, jos vain kovasti haluavat käsittää… Kevään aikana monet edistyivätkin huomattavasti, loppuaikoina ryhmään kuuluivat myös 3- ja 4-kuiset walesivauvat Hampus ja Elsa, jotka piristivät jo ennestäänkin vilkasta joukkoa. Jenny-walesi erottui joukosta myös edukseen, isäntä kouluttikin siitä itselleen metsästyskaveria. Oli kiva huomata, että melkein kolmasosa kurssilaisista oli miehiä.

Agility olikin luku sinänsä. Agilitykerhon löytäminen oli työn ja tuskan takana, kevään tullen alkoivat walesikerhon koulutukset, jonne mekin aioimme mukaan. Tapani mukaan olin ensimmäistä kertaa mukana oikeana päivänä oikeassa paikassa, vain kellonaika oli väärä. Tosin tälläkin kertaa kaikki kääntyi parhain päin: tiistai aamuisin kokoontui näet eläkeläisrouvien koulutusryhmä, johon meidätkin toivotettiin tervetulleeksi (siitä lähtien kävinkin koirineni harjoittelemassa tiistai-aamuisin). Ensimmäiseksi pääsin mukaan kakkukahville yhden rouvan saatua sakemannileen heidän ensimmäisestä kokeestaan ykköstuloksen tottelevaisuudesta. Mukana ollut hienostorouva huvitti meitä kertomalla, kuinka hän oli ensimmäisen vuoden ajan pelännyt bichon frise-urostaan. Joka kerta sen haukahdettua hän hyppäsi kuulemma sohvalle. Nyt käytyään vuoden koulutuksessa koirasta oli sukeutunut kauniisti käyttäytyvä herrasmies. Rouvan sormissa välkkyivät sormukset ja hän kertoikin kerran kadottaneensa lähes satatuhatta kruunua maksavan rannekorunsa palveluskoirakerhon majalle. Onneksi koru kuitenkin pian löytyi majan rappusilta.

Harryn kohdalta näyttelyt jäivät kovin vähille, eikä siis valionarvoakaan tullut. Toukokuussa lähdin kuitenkin katsomaan Skoklosterin noutajille ja spanieleille tarkoitettua näyttelyä, johon osallistuikin kiitettävä määrä lähiseudun walesinspringerspanieleita, sekä myös muutamia suomalaiskoiria. Kivalta tuntui nähdä tuttuja naamojakin. (Kuvia näyttelystä löytyy postauksen lopusta.)

Olohuoneen ikkunasta meillä oli satumaiset näkymät. Kevään purjehduskisojen aikaan meri täyttyi valkopurjeisista veneistä ja walesini seisovat ikkunassa katsomassa ja ihastelemassa, kun lähtölaukauksia ammuttiin. Saarelta löytyi kolmaskin walesinspringeri, Bonny nimeltään. Se kuulemma pelkäsi kuollakseen ampumista ja kuumailmapalloja, eikä suostunut pistämään kuonoaan ulos ovesta niinä päivinä. Rankkaa voi olla pienen spanielin elämä. Kuumailmapallot olivatkin melkein joka iltainen nähtävyys, joskus ne kulkivat niin läheltä, että pelkäsimme niiden takertuvan korkeimpiin puihin.

Kevään aikana ehdin jo tottua kuvankauniiden joutsenien jokapäiväiseen seuraan. Parhaina iltoina niitä saattoi nähdä kymmenkunta iltalenkin aikana, yhdellä pariskunnalla oli pesäkin saarella pienen sillan kupeessa. Kerran yliopistolta kotiin polkiessamme satuimme näkemään varsin pahannäköisen joutsenten taistelun. Kolmas lintu katseli vain vierestä, päättelimme että urhot siinä taistelevat lumoavan kaunottaren suosiosta. Myös hanhet olivat tuttu näky. Katikin ymmärsi kunnioittaa suuria lintuja, jonkun kerran se ei uskaltautunut rannasta paria metriä kauemmaksi kahden joutsenen piirittäessä sitä.

Keväällä Lilla Skugganin rantaan ilmestyivät kuninkaan lampaat, paimenen ja taitavien paimenkoirien vahtimina. Matkalla yliopistolle saimme ihastella myös kuninkaan lehmiä ja puutarhoja. Ratsastajatkin olivat jokapäiväinen näky, kuulemma itse prinsessa Madeleinenkin saattaisi nähdä ratsastamassa niillä main.

Isotädiltä peritty Hemmetin veckotidning viihdytti meitä ahkerasti kevään aikana. Yhdessä numerossa lainattiin Charles Chaplinia, joka oli kuulemma lausunut, että se mikä näyttää tragedialta lähietäisyydeltä on komediaa kauempaa katseltuna. Niinhän se yleensä tuntuu olevan.

Julkaistu Lounais-Suomen Spanielikerhon Lurppa-lehdessä 3/2002